Turha peiliä syyttää, jos naama on vino

Tuo vanha venäläinen sananlasku tuli mieleeni eilen, kun katsoin erästä tv-dokumenttia Kiinasta, jossa esiintyi muutaman sikäläinen taiteilijanplanttu. Taiteilijan nimeä en nyt satu muistamaan mutta itse tarina meni jotenkin näin: "Taide on antanut minulle paljon, rahaa ja rikkauksia, mutta useasti olen pettynyt taiteeseen."

Mieleeni tuli samantien, että taideko se kohde on johon on petytty, vai oliko tekijä itseasiassa pettynyt itseensä? Menestystä ja "starbailua" kaikkine ökyjuhlineen kyllä näytti riittävän, mutta entäpä jos taustalla olikin silkka pettymys omaan tekemiseen  ja siihen että omat tavoitteet taiteessa jäävät puolivillaisiksi. Taiteen kohdalla usein näin tuntuukin käyvän, on se senverran ehdoton ja ankara rakastettu, että se ei ota vastaan yhtään mitään puolivillaista ämpyilyä tahi kompromissejä, vaikka useasti niitähän ne töiden lopputulokset tuppaavat olemaan. Dokumentin edetessä tulin yhä vakuuttuneemmaksi että näin myös oli. Kovasti olivat synkkiä ja vakavia nuo kiinalaiset taiteilijat, jopa siinä määrin, ettei siihen suomalainen synkistelijä edes pysty, vaikka kaikkihan me tiedämme ja tunnemme oman kansamme ahdistuneisuuden. Huvittavaa!

Ja kuinka ollakaan seuraavana päivänä Facebookin kautta joku toi esille artikkelin Kritiikin Uutisista, jossa Jari Halonen ilmoittaa että inhimillinen identiteetti on yhdentekävä. Halonenhan on  sellainen kaveri ja taiteilija, josta ns. piirit ovat varmasti montaa mieltä, mutta minusta tuo artikkeli oli kokonaisuuderssaan kyllä on aika virkistävää tekstiä.Hienoa, että jollakin on pokeria, tai sitten niin vähän itsesuojeluvaistoa, että rohkeasti antaa vain palaa. Ja se identiteetti sitten, on siihen joutunut törmäämään aikoin saatossa itsekin, sekä havahtumaan sen epämääräisyyteen ja jopa valheellisuuteenkin. Been there done that!
"Vuosikymmeniä Halonen piti identiteettiä tärkeänä asiana. Kulttuuriteollisuus korostaa identiteettiä voimakkaasti. Esimerkiksi dokumenttiteollisuus ja kirjallinen kulttuuri ovat usein leimallisesti identiteetin etsimistä. Todellisuudessa kaikki eriytyminen on kuitenkin luonnotonta". 

Juuri tätä kyseistä identiteettiä ja sen suhdetta omaan kulttuuriin sekä erityisesti länsimaihin käsiteltiin myös tuossa Kiina -dokumentissa. Myös kiinalaista taidetta verrataan, etenkin heidän itsensä mielestä juuri  länsimaisiin käsityksiin taiteesta. No voi sun raukkaparat - kirjoittakaa sitten puhtaasti kiinalainen taidehistoria ja lakatkaa valittamasta saatanat, jos se teistä tarpeelliselta tuntuu. Melkoinen yhteensattuma muuten taas kerran, että tuo artikkeli osui silmiini, sillä ohjelma sai minut itseni jo epäilemään kaikenlaisia maailmankuvia, sekä länsimaisia että itämaisia, varsin rajusti ylipäänsä. Minusta koko problematiikka oli jotenkin ulkoistettua ja ulkoapäin luotua. Medioitua, ja näin ollen myös media nykypäivän draamanluojana saa tekstissä ansaitusti oman osansa: 

“Kaikkea dramatisoidaan ja hahmotetaan draamana. Meihin on rakennettu väärinkäsitys. Kaikki palaa juuriin: Mistä on kysymys? Miksi teet tällaista? Mitään totuutta ei voi todentaa muuten kuin oman kokemuksen kautta. Kyse on myös siitä, kuinka paljon aivoissa on valmiita ismejä. Haluammeko jatkaa harhaa vai lopettaa sen?”
Taiteilijakunnastakin on Halosella oma sanottavansa, itsekin kun alalla myös on. Hänen mukaansa taiteilijat ovat menettäneet osaamisen (???), vaikka mitä sekään termi loppujen lopuksi sinällään merkitsee?

 "Artefaktitaiteet ovat viime vuosina saaneet yhä selvemmin tapahtuman luonteen. Niistä on tullut prosesseja ja esityksiä. Halosen mukaan taustalla on havaintojen tekemisen puute ja osaamattomuus. Kun ei tiedetä mitä tarkoittaa havainto, tehdään mitä hyvänsä sattuman ohjaamana". Luin noin  viikko sitten hieman samaa sivuavan artikkelin, jossa kuulin termin "spektaakkelibasaari" kuvaamaan esimerkiksi useita tämän päivän näyttelyitä, ja itsekin niitä tekevänä ( muitakin kuin omiani) totean termin myös varsin osuvaksi kuvaamaan tämän päivän taiteellista toimintaa. Amen.

Halonen jatkaa asiasta: “Jos tehdään havainto, se tehdään propagandasta, hoetaan jotain ismiä. Taidetta ei voi synnyttää näin. Taide syntyy katsojassa, ja hänessä ei voi syntyä mitään, jos taide on tyhjää. Taiteellinen idea on oivallus totuudesta, jossa harha hälvenee. Sitähän esimerkiksi katharsis on.” 

Tuohon ei allekirjoittaneellakaan ole mitään lisättävää. Näinhän sen pitäisi olla ja siihen pyrkimys.

Sulkeutuen suosioonne!

Jakomielitautisen kulttuurikäsityksen dilemma

Kovasti raflaava tuo kirjoituksen otsikko, mutta tuo nyt on vähintä mitä tässä mieleen tulee kun seuraa erilaisia lääketieteellisiä tutkimuksia sekä taloudellisia reunaehtoja mitä kulttuuriin ja taiteeseen tulee.

Tämän päivän Hesarissa (4.5.2013) heitettiin jälleen väite kulttuurin terveyttä edistävästä ja elinvuosia lisäävästä vaikutuksesta perusteluineen. Toisaalta taas esimerkiksi kotikaupungissani Tampereella ollaan suunnittelemassa kuvataidealan koulutuksen lakkauttamista kokonaan, koska sitä ei koeta välttämättömäksi eikä siis niin ollen tarpeelliseksikaan.

On se kumma kun "meillä" (kuka on tuo mystinen me, jolla aina näitä asiaoita perustellaan) ei tunnu tänäpäivänä olevan varaa yhtään mihinkään taiteeseen tai kulttuuriin viittaavaankaan. Siitä huolimatta se siis tekee yleisölleen hyvää. Touko Kauppisen artikkelin mukaan monet tavalliset kansalaiset ymmärtävät taiteita ja osaavat arvostaa kulttuuriharrastuksia laajemminkin, mutta kirstunvartijat ja  poliitikot taas eivät juhlapuheita lukuunottamatta.

Kauppinen on omien sanojensa mukaan ollut eduskuntaa myöten puhumassa kulttuurin terveysvaikutuksista, mutta viesti ei vain tunnu menevän perille. Kulttuuria pidetään päätöksenteossa edelleen liian ontuvana käsitteenä ( ja sitähän se käsitteenä kyllä onkin, mutta mistä kehitellä eksaktimpi versio, ei aivan helppo juttu sekään). Terveyteen perehtyneiden taloustieteilijöiden pitäisi pystyä tekemään selkeämpiä laskuja sekä lisätä konkreettiaa siitä, miten paljon kulttuuri voi oikeasti vähentää terveysmenoja.

Asiaan liittyy sitten tuo toinenkin puoli josta myös jo aiemmin mainitsin. Nimittäin kuka niitä kulttuurielämyksiä ja sisältöjä tuottaa, mikäli tätä osastoa ei taloudellisesti tueta eikä kannusteta. Kaikille muille palvelujen vastaanottajille tuotetaan lisää ikää ja terveyttä, mutta tekijät kuolevat nuorina stressiin ja taloudellisiin huoliin.
En tiedä olenko koskaan aiemmin maininnut, kävin vuosia sitten eräässä kulttuurialan ( nimiä ja lajityyppiä mainitsematta) työhaastattelussa ja ns. psykologisissa testeissä, jonka tuloksia purkaessa haastatteleva konsultti ilmoitti kyseessä olevan kutsumusammatin, jolla ei paljoa voi edes tienata. Mitä vittua? Siis juuri tuollainen oman alan sekava asennoituminen omaan tekemiseen sekä toisaalta liian tiukka ulkoisten rajojen valvonta alan ihmisten sisällä (eläköön kiltameininki! Sarkasmia, ellette ymmärtäneet.) on omiaan myös pitämään tilannetta sekopäisenä ja epätoivoisena.

Kärsimys jalostaa taiteilijan. Ei kärsimys ketään jalosta eikä lisää luovuutta, päinvastoin. Joku raja tuohonkin olisi saatava. Tässä edellämainituissa asetelmissa näkyy käytännössä se asia, johon tämän tekstin otsikossani viittaan. Niin kauan kuin tämä jakomielisyys asenteissamme jatkuu ei näissäkään asioissa päästä piiruakaan eteenpäin. Kulttuurin tuottajat sekä taidealojen edustajat eivät ole niitä halpatyöntekijöitä eivätkä palvelijoita muille instansseille, jotka on hyvä kaivaa milloin missäkin kissanristiäisten juhlapuheissa esiin, vaan he tekevät työtään intohimosta ja itsetarkoituksesta asiaan.

Ainakin allekirjoittanut ihmettelee näitä ikuisia väitteitä esimerkiksi taiteilijoiden liikakoulutuksesta. Miten niin koulutetaan liikaa? Taiteilijat ja muut kulttuurialan tekijät ovat monesti pääsääntöisesti erilaisia yrittäjiä alallaan ( tosin joillekin "vanhan liiton" taiteiljoille tämänkin tunnustaminen on ylivoimaista ), joten he valmistuvat enemmän tai vähemmän yrittäjyyteen. Jos koulutuksissa on tämän suhteen toivomisen varaa, niin muutettakoon koulutusta ajankohtaisimmaksi, eikä suinkaan lopeteta niitä tarpeettomina, sillä sitä taidekoulutus ei koskaan ole.

Puolustan siis ihmisten oikeutta saada taidekoulutusta henkeen ja vereen, vaikka esimerkiksi itse olenkin ( kuvataiteiden suhteen) täysin ns. itseoppiva ( puhun siis futuurissa, sillä olen elossa oleva ihminen), ja tottunut senkin suhteen tekemään totaalisesti ja kokonaan mitä kulloinkin haluan, juurikaan trendejä haistelematta tai muilta lupia kyselemättä.

Olen toki elämäni aikana saanut kulttuurialan koulutuksen yliopistollisesta opinahjosta, ja rohkenen sen myötä väittää, vaikka en ole "renesanssineron" luonteen omaavana ihmisenä päivääkään tehnyt ns. "oikean" alani työtä, että kulttuuri ja taiteet lisäävät terveyden lisäksi myös yleistä sivistystasoa, eikä se mielestäni ole ollenkaan vähäarvoista. Kulttuuri ja taide on mahtavan voimallinen ase ihmisen ja yksilön yksiulotteistamista vastaan, joka tuntuu olevan enemmänkin se tendessi, josta sietäisi olla nyky-yhteiskunnassa enemmän huolissaan.

Sulkeutuen suosioonne!

Ulos mukavuusalueelta - unohda tyylikysymykset.

Oletteko koskaan saaneet kehotusta tulla ulos mukavuusalueeltanne (mikä se sitten lieneekään?) ja ns. ottaa lisää vastuuta asioista jotka eivät teille mitenkään kuulu? Luultavimmin olette.

Hupaisaa on, että yleensä tällainen liikuttava vetoomus tulee sellaiselta henkilöltä, joka haluaa delegoida sinulle omat velvollisuutensa vedoten omiin kiireisiinsä tai mihin lie. Rakkaat kanssavaeltajat, tämä tarina on tosi. Katselkaa ympärillenne ja ihmetelkää, tämä on yleisempää kuin arvaattekaan. Tuollainen on kyseisiltä tyypeiltä silkkaa henkistä vetelyyttä, ja sitähän tässäkin valtakunnassa uusiutuvan luonnovaran tapaan riittää. Mieleen tuleekin My fair ladyn laulu "With a little bit of luck", jossa kivalla tuurilla joku tekee sinunkin työsi.

En todellakaan kiellä mukavuusalueelta ulostulemisen tärkeyttä. Rajoja tulee ainakin yrittää pistää palasiksi niin taiteessa kuin elämässä yleensäkin. Haluaisin vain ajatella, että se on itsestäänselvyys, jota ei pitäisi erikseen ihmetellä tai odottaa. Tosiasiahan on että luova työ vaatii juurikin tuota ulostuloa ja osaamisalueen laajennusta, ainakin toisinaan, siihen asti kunnes kyseinen työnalla oleva "projekti" on saanut loppupisteensä.

Mikäli tuota ei tapahdu, taiteilijalle syntyy äkkiä ns. tyyli, josta hänet helposti tunnistaa. Onko se sitten hyvä, vai onko siinä tyylissä sitten havaittavissa erilaisia kehityslinjoja ja variaatioita? Kysymys ei ole millään muotoa helppo tai yksiselitteinen. "Paikalleen jämähtänyt" tyyli auttaa tutkijoita ja kriitikoita kulttuurituotteiden ja taideteosten tunnistamisessa, sekä auttaa ostavaa kansanosaa saamaan kokoelmiinsa jotain tuttua ja jo valmiiksi taiteeksi luokiteltavaa, siis arvokasta. Ymmärrettävää tuolta kantilta. Vastaanottajalle tarkasteltava artefakti on objekti, mutta miten on asia taiteilijan kanssa?

No itse asiassa halusin vain ja ainoastaan todeta sen seikan, että taiteilijalle ( oli taiteenala mikä hyvänsä) tuollaisen vaatimuyksen esittäminen ns. vakavalla naamalla on lähinnä naurettavaa sillä ainakin ne taiteilijat, jotka tunnen (itseni mukaanlukien) elävät jatkuvissa prosessinomaisissa "rajatiloissa", jolloin pahimmillaan ei enää kenelläkään ole mukavaa. Se siitä mukavuusalueesta sitten. 

Niinpä päivän mottona  menköön seuraava Picasson, joka muuten oli itse varsinainen tyylittömyyden mestari ,vaikkakin silti tunnistettava, toteamus.  I am always doing that which I can not do, in order that I may learn how to do it.

Sulkeutuen suosioonne - Love Ya all!.

Kaipa se on taas tätäkin kommentoitava.

Viime viikon varsinaisia puheenaiheita kulttuuri- ja taidepiireissä tuntui olevan perussuomaisten kulttuuriohjelmaa. Aihe on kyllä jo keritty niin totaalisesti loppuunkaluamaan ja huonoksi havaitsemaan, että voisiko siihen mahdollisesti enään mitään lisätä? Ennenkuin aloitan niin sanon heti, että melkoista paskaa tuo teksti minustakin kyllä on, mutta kuinka se lopultakaan eroaa minkään muun puolueen ja poliittisen järjestön vastaavista. Anarkistisen maailmankuvan omaavana henkilönä siis vain ja ainoastaan ihmettelen asiaa.

Persujen mukaan "Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle."

Kysymys kaikille muille puolueille ja "heikäläisten maailmankuvan" jakaville. Mikä tässä on sellaista uutta ja paheksuttavaa jota te ette ole jo käytännössä tehneet? Sitä ei pidä kuitenkaan unohtaa, että esimerkiksi valtion taidevirkamiehet ja naiset sekä kaikenlaiset merkittävyyksien asiantuntijat ovat määritelleet tähänkin asti kaiken aikaa sitä mikä taide on arvokasta ja mikä ei erilaisilla apuraha- ja palkitsemisjärjestelmillä sekä julkisilla taidehankinnoilla. Pata kattilaa soimaa taas kerran ja tässä suhteessa nuo syytökset tästä PS:n "kulttuuritotalitarismista" menevät kyllä allekirjoittaneesta aika pahasti päin männikköä.  Sitäpaitsi puheet kulttuurin ja taiteiden merkityksestä on tähänkin asti kuuluneet ainoastaan niihin hetkiin, kun joku omasta äänestään pitävä on pitänyt juhlapuheita joissakin kansallisissa hengennostatusjuhlissa. Talk is cheap!

Syytökset stalinismista, kansallissosialismista, äärioikeistolaisuudesta tai mistä nyt hyvänsä kuuluu tämän ajan "suureen" vaalikeskusteluun ja tuollaisena se varmasti tulisikin ottaa. En tiedä muista, koska en heistä ole koskaan ennenkään tietänyt, mutta allekirjoittanut väittää ettei " häikäisevän neron" asema ja positio kulttuurin kentillä tule muutumaan mihinkään suuntaan, vaikka "vallassa" olisi sitten kuka hyvänsä -  ikävä kyllä. Paskiaisia löytyy kaikista portinvartijoista näkökannoista riippumatta.

Kukin vastaatkoon identiteetistään miten haluaa, se ei allekirjoittanutta juurikaan edes kiinnosta, mutta erilaisia kuppikuntia on myös kulttuurin kentillä ollut aina asiantuntijoista sanakirjojen toimittajiin, ja aina heitä tulee olemaan, joten meidän lienee kai vain parasta tunnustaa tosiasiat, totuttautua niihin ja lopulta jättää koko helahoito omaan arvoonsa. Lakatkaa pelkäämästä hyvät ihmiset!

Oscar Wildea siteeraten ja vapaasti muokaten. "Ihmiset kysyvät minulta millainen olisi hyvä hallinto taiteelle ja taiteilijoille? Vastaan, että ei hallintoa lainkaan!"  Tämän allekirjoitan.

Kulttuurilaitoksen uudet vaatteet?

Kulttuurilaitoksille on kuuleman mukaan tullut rahaa valtiolta kuin saavista kaataen ja pajatsoa hakaten - taiteen laadusta ja yleisön mielipiteistä riippumatta. Kuuleman mukaan noilla järjestelyillä on haluttu taata taiteen vapaus ja toisaalta laadukas tarjonta kaikkialla Suomessa, myös maaseudulla ja nyt tähän on sitten kuulemma tulossa muutos.

Laatukriteereitä nyt taas valmistellaan oikein kulttuuriministeri Stefan Wallinin johdolla. Niinpä niin. Siinä taas yksi taiteesta mitään erityisesti ymmärtämätön ministeri kehittelee käsitteitä ( varmaan aalto-yliopiston piiri pieni pyöriin keralla) siitä mitä laatu taiteessa tarkoittaa. Näiden laaduntuntijoiden esitysten mukaan laadulle sitten myönnettäisiin se 10 - 20 prosenttia valtion tuesta  Eli vain 80 prosenttia nykyisestä valtionosuusrahoituksesta tulisi sitten enää vanhan lain mukaan työntekijämäärän perusteella. No mikäs siinä sinänsä, jos näin halutaan. Jollakulla siis tässäkin määrittelyssä valta kasvaa, ja silloinhan se on vastavuoroisesti joltain toiselta pois. Pitkälle vain välillä pelottaa meidän "päätösvaltaisten" edustajiemme kulttuurikäsitys toisinaan. Enkä perustele tätä.

Kriteerit ovat siis vasta valmisteilla ja niistä on varmasti odotettavissa railakasta keskustelua. Syystäkin väitän minä, viitaten aiempaan sanomaani: kenen laatu? Kenen taiteen vapaus?

Kultturiministeriöstä kerrotaan, ettei taiteelta edellytetä taloudellista kannattavuutta - siihen korkeakulttuuri ei kuulemma  juuri koskaan pysty. Miksi ei? Onkohan täällä kulttuuri ollut liian kauan nauttijalleen "ilmaista"? Vaikka tiedänhän minä toki, että kulttuurin kanssa on kuin lounaiden. Ilmaisia sellaisia ei ole. Joku niistä aina laskun kuittaa. Lipputulot ovat esimerkiksi kuulemma teattereissa keskimäärin noin neljännes tuloista, loput koostuu valtion ja kuntien avustusten kautta. Ongelmahan on siis suomalainen taide- ja kulttuuriyleisö, eikä taiteen laatu, jos nyt leikkisäksi heittäytyisi.

En kyllä erityisesti valita, tai pane millään lailla sinänsä hanttiin koko järjestelmän muuttumiselle toiseksi. En vain jaksa uskoa, että tuollainen kikkailu lopultakaan muuttaisi sinänsä mitään, vaikka tarkoitus olisikin saada vanhoihin jäykkiin rakennelmiin vähän liikkuvuutta ja elastisuutta. Johonkin vastustukseen se taas takuulla kaatuu. Samassa suossa, jalat seisovassa ja haisevassa vedessä hautuen täältä ikuisuuteen.

Lue tästä lisää: http://www.mtv3.fi/uutiset/kulttuuri.shtml/arkistot/kulttuuri/2010/09/1196655

Ja taas: Höpöhöpön höpöhöpö

Taas on valtakuntamme "henkisessä pää-äänenkannattajassa" jaksettu jauhaa taidepuheesta.

Kaisa Heinänen aloitti Helsingin sanomissa keskustelun artikkelillaan, jonka otsikko oli ”Taidepuhe on usein höpöhöpöä”. (HeSa 7.9.2010) ja  Ari Kakkinen vastasi artikkeliin samalla tasolla ja taidolla, että  ”Höpöhöpön höpöhöpö” (HeSa 16.9.2010).

Itsekin olen asiaa, siis tätä taidepuhetta, joskus aiemmin kommentoinut. En viitsi sen laajemmin sitä enää tässä tehdä. Totean vain jälleen kerran, että taidepuheen teoretisoituminen on oikeastaan yksinomaan  akateeminen ongelma, koska he eivät ilmeisesti kykene elämää teoretisoimatta aistimaan, mutta ikävä kyllä ko. taidepuhe sellaisenaan karkoittaa mahdollisesti laajempaa kiinnostunutta taideyleisöä, joka ei taidepuheen liirunlaarumiin jaksa syventyä.

Taidetta on takuulla olemassa myös ilman teoriaa, sanoi teoreetikko asiasta sitten mitä hyvänsä. Niin että höpöhöpö vain kaikille tasapuolisesti.

Genius in a dazzling new light

Mitä tämän päivän taideteoreetikot ja ns. "johtavat" taidetähdet haluavat yleisölleen antaa?
Viihdettä, huvitusta, näennäisiä skandaaleja ja johdateltuja närkästyksen aiheita. "Kerron teille mikä on Pop ja miten saatte sen  (ihan oman mielenne mukaan) tulkita - kunhan pysytte kaanonissa". Yhteistä kaikelle tälle lienee odotuksenomaisesti johdateltu arvio siitä mikä on arvokasta, coolia ja trendikästä ja kestävää. Saisiko olla nimikirjoitus? Tervetuloa työhuoneelle.

Viime vuonna Ateneumissa olleen Picasso -näyttelyn suurimpia ja todistusvoimaisimpia asioita ei varmastikaan olleet hänen työnsä (nehän on jo jumaliste nähty aiemminkin), vaan se luovan, jopa tuhoavan vapauden ja individualismin esilletulo ja triumfisaatto, joka näyttelystä välittyi. Yleisesti väitetään, että Picasson nerous olisi suuren rahan neroutta. Hänen teoksistaan maksetut summat panivat ihailijat ja vastustajat hiljaisiksi. Toimiva talous on toki taiteilijalle tärkeää, mutta vaikea on sanoa, oliko se maestrolle itselleenkään kovin motiivi  töiden tekemisiin. Saattaisin jopa hieman epäillä. Raha on olennaista eräille, mutta mahtaako sillä taiteen kanssa olla paljoakaan tekemistä, edes Picassolle.

Mikäli Picasso olisi kuunnellut aikansa taidemaailmaa, ei hänestä varmasti olisi koskaan tullut sitä mitä sitten lopulta tuli. Picasson arvo onkin suurimmaksi osaksi hänen asenteessaan, joka oli vallitsevien elämänilmiöiden kyseenalaistaminen ja eräänlainen "toisinnäkeminen". Tosin olihan siinä joukossa kyllä muutama muukin, täytyy toki tunnustaa tämäkin tosiseikka. Joukossa kaikki on rattoisampaa, eikä nerokaan ole enää boheemi yksinäinen mies, jota kukaan ei aikanaan ymmärtänyt.

Maailman erilaisten ilmiöiden epäileminen ja kyseenalaistaminen sekä oman äänensä kuuluviin tuominen (saaminen) saattaa olla pelottava kokemus, jopa taideaailmassa, mikäli ääni ei laula samaa säveltä kuin muut. Oma individualistinen ääni, nerous ja "väärintekeminen" on ainoa avantgarde, punk, todellista kapinaa ja puhdasta virkistävää anarkismia myös taiteen kentillä. Todellisella anarkialla en tarkoita mitään rähinöivää riehumista (kuka jaksaa?), ympyrän ja A -kirjain -töhryjen piirtelyä, ja iskulauseiden spreijaamista sillanpielien pleksisuojuksiin. Kyseessä on vapauden filosofia ja sellaisena se tulisikin ottaa. Vitut joukkoliikkeistä ja massahysterioista. Itsensä rehellinen, jopa vilpitön tutkiskeleminen on sitä aitoa anarkiaa, oman ja muiden mielen näkemistä ja niiden kautta myös yhteiskuntajärjestelmämme keinotekoisten raja-aitojen ja erottelujen näkemistä. Ayn Randia siteeraten "älyllinen rehellisyys olkoon ainoa vaadittava työkalu."  Myös taiteessa.

Tämän ajan taideyleisö ei kuuleman mukaan odota taiteelta elämää suurempaa visioita, mikäli tutkijoita on uskominen, vaan enemmänkin kanssakäymistä, kanssaelämistä. Taiteilija tänä päivänä merkitsee oman elämänsä ajan. Taiteilija on yksi meistä, ei nero, koska kansakunnilla on neroja vain vastoin tahtoaan (Charles  Baudelaire), mutta taiteilija ei ole myöskään kuka tahansa. Sen sijaan hän voi ilmaista mitä tahansa (Oscar Wilde).Tähän on jokaisella toimivalla tekijällä täydellinen oikeus ja velvollisuus.

Linkit: Wikipedia. Uskokoon ken haluaa. :-)

Kohteliaisuusmiehiä

Vuoden 2010 aikana olen maalannut myös töitä kumartelevista mieshahmoista. Mietin että mikä lienee alkulähteenä tuon "sarjan" syntymiselle. Seuraavassa joitakin pohdintoja asian tiimoilta.

Osittain syynä ja alkulähteenä ovat varmasti ns. porvarillisella työpaikallani vierailevat japanilaisturistit ja heidän täkäläisittäin ylitsevuotava tyylinsä mitä kohteliaisuuteen tulee. Toisaalta tuollaisessa käyttäytymisessä tulee esiin hyvin ja herkullisesti myös yhteiskunnan erilaiset hierarkiat ja arvojärjestykset, jotka perustuvat...luoja tietää mihin? Töiden voisi siis myös väittää olevan luonteeltaan erittäin yhteiskunnallisia sen lisäksi, että ovat inhimillisesti ja psykologisesti myös osuvia. Sen enempää en itse asiaa tulkitse tai avaa, sillä jokin huvi pitää jäädä myös teosten katsojille.

Töistä viisi ensimmäistä ovat tekniikaltaan vesiväritöitä ja kooltaan suhteellisen vaatimattomia, lukuunottamatta sarjan viimeistä työtä, nimeltään kilpailijat, joka on puhtaasti mustetyö paperille. Vesiväri ja mustetyöt ovat syntyneet kesän 2010 kuluessa.

Sivun alalaidassa olevat neliönmalliset teokset nimeltään Taiteen luonne ja Headbangers ovat suhteellisen kookkaita öljyvärimaalauksia ( 90 x 90 cm) samasta aihepiiristä kuin edellämainitut vesivärit ja mustetyö. Maalaukset ovat syntyneet alkuvuodesta ja kevättalvella tammikuun - toukokuun välisenä aikana.

Kohteliaisuusmiesten sarja tullee tulevaisuudessa vielä jatkumaankin. Tapanani on yleisesti ottaen ns. maalata idea tai ajatus "tyhjäksi", ennenkuin siirryn seuraavaan vaiheeseen. Tosin omalta kohdaltani voin todeta, että noita tyhjäksimaalattavia ideoita yleensä on enemmän kuin vain yksi, joten asioiden järjestyminen saattaa ottaa aina aikansa, mutta kenelläpä tässä valmiissa maailmassa mikään kiire on? Etenkään kun kyse on luomisesta ja sen mukanaan tuomista kuvioista ja ajatuksista.

Lisää teoksia aiheesta ja aiheen vierestä näet kotisivuiltani osoitteessa www.ismojokiaho.fi

To be continued...

Olikohan itse taidekin ennen hitaampaa?

Aina välillä kun käy erilaisia näyttelyitä katsomassa mieleeni tulee sellainen ikävä tosiseikka ja lausahdus, että ei mitään uutta taiderintamalta. Olisi helppoa sanoa ja kuitata asia vain toteamalla yksinkertaisesti, että taidehan se sitä "tuubaa" sitten on. Entäpä jos kyseessä onkin oma elämys ja kokemushorisontti? Suomeksi sanoen kokemuksen karttuminen ja rutinoituminen myös tällä ah, niin ihanalla taiteen alalla.
Tätäkö se vanheneminen sitten on?  Atmosfäärin kadottamista? Taidekin näyttää kiertävän populaarikulttuurista tuttua samaa kymmenen vuoden kehää, jolloin asiat toistuvat, pahimmassa tapauksessa miltei muuttumattomina. No pitäisikö jotain uutta sitten edes olla? Se onkin aivan toinen asia, jota ei tarkastella nyt tämän tarinan puitteissa. Tässä jutussa  ei ole tarkoitus jauhaa modernismista tuon taivaallista.


Aikaisemmin, lue nuorempana, taide oli minullekin nostettuna ikään kuin jalustalle, ja se oli myös eräälainen itsetarkoitus. Tämän päivän tekniikka ja kuvien jatkuva vuolas virta on kuitenkin muuttanut kaiken. Tekninen uusintaminen on mahdollistanut taideteosten leviämisen laajalle suurten massojen pariin ja tällä on moninaisia vaikutuksia ns. taideteoksen auraan ja sen kuuluisaan häviämiseen Walter Benjaminia siteeraten.


Teknisten uusinnuskeinojen myötä taideteoskin on "tuotu lähemmäs" teoksen kokijaa laajalle levinneinä valokuvina ja muina kopioina. Jaa, että oikein lähemmäs? Todellako. Kysymyshän on vain simulaatiosta eikä oikeasta asioiden kokemisesta sinänsä. Muistan kuinka eräs opiskelutoverini intoutui tietokoneiden "vauva-aikoina" toteamaan, että kohta ei tarvitse matkustaa mihinkään, koska hetken päästä ( tämä tapahtui noin vuonna 1997 tai 1998 ) pääsee esimerkiksi vaikkapa Amsterdamiin polkupyöräilemään suoraan kuvaruudun kautta. Huh ja huokaus! Arvaatte varmaan, että en ole ajatuksesta kovin innostunut. Haluan kokemukseni yhä niin aitoina kun se tänäpäivänä on vielä mahdollista. Siis mieluummin oikeasti Amsterdamiin kuin kuvaruudun kautta "Amsterdamiin".


Ai niin...taiteestahan tässä piti taas puhua. Kehitys on siis riistänyt taideteoksilta niiden auran eli teoksen sädekehän tuomalla ne osaksi arkipäivää. Juuri tämä arkipäiväisyys tässä toisaalta mättääkin. vaikka juhlavuuden ja arvokkuuden aura rappeutuukin taideteosten ympäriltä, tulisi niissä silti pyrkiä löytämään (katsoja) ja tekemään (tekijä), jotain mahdollisesti ainutkertaista. Arvokkaiden puitteiden riisumisen myötä taideteosten arvo ja arvostus vähenee yleisellä tasolla, joitakin yhä harvemmassa olevia omalaatuisia ihmisiä lukuunottamatta.

Benjamin puhuu teosten "shokkiarvosta", mutta näinä maailman aikoina mielestäni tuolta shokeeraamiselta itseisarvona on myös loppunut polttoaine aikoja sitten. Tänä päivänä pyrkimys shokeerata taidemaailman puitteissa vastaa suurin piirtein pienten poikien ja tyttöjen tietoista housuihinsa pissimistä. Lämmittää hetken, mutta tulee pian epämiellyttävä olo ja haju jää. Ympäristöäkin kovasti naurattaa. Itseymmärrystä omasta toiminnasta olisi mukava saada taidepiireihinkin mukaan. Olisi tuostakin "henkisestä helppoheikkiydestä" pari konkreettista esimerkkiä nykyajan taidepiireistä, mutta koska olen diplomaatti, enkä harrasta takana nälvimistä enkä nettisolvaamista, niin jätän tämänkin asian arvailujenne varaan. Jos se nyt sinällään ketään edes kiinnostaa?


Benjaminin mukaan aiemmin taideteos oli olemassa siinä hetkessä, jossa se koettiin, ns. tässä ja nyt -kokemus, joka oli mahdollista ainoastaan siinä nimenomaisessa arkkitehtonisessa paikassa, jossa ko. teos sijaitsi. Tämä paikkasidonnaisuus vaikutti vahvasti koko siihen kontekstiin, jossa taide koettiin ja koetaan yhä vielä tänä päivänäkin. On varmasti eri asia kohdata Mona Lisa naistenlehden sivulla mainoksen muodossa kuin taidemuseossa, jossa pitää kulkea turkki päällä arvokkaasti kaulaa puolelta toiselle hitaasti venytellen. Kumman eduksi? Siihenkään en oikein tarkasti osaa ottaa kantaa. Teokseen liitetyt arvot ja asenteet vaihtelevat selkeästi sen esiintymiskontekstin mukaan. Toisaalta myös näillä alkuperäisteoksilla on aikojen saatossa tullut oma "riippumaton" historiansa, joka ei välttämättä perustu siihen eikä tuohon yhtään sen enempää kuin nykyään "mainoksissa" käytettäviin versioihin.


Loppujen lopuksi taiteen hitaus ja kokemuksen hitaus, niin teoksia tehdessä kuin niitä katsoessa saattaa antaa mahdollisimman "aidon kokemuksen" mikäli sellainen on nykyään ylipäätänsä mahdollista. Kun kerran nykyään on olemassa kaikenlaisia "hitausliikkeitä" maailman trendeinä, niin eiköhän kukin ihminen voisi ottaa agendaansa myös kokemusmaailmansa hidastamisen. Se tekee hyvää ja kaikkien meille tyrkytettyjen unelmien ja unien keskeltä saatamme jopa löytää ne aidot omat unelmamme. Take Your time, kuten britti, tai jenkki asian ilmaisisi. Pikaruoka on pikaruokaa - taiteessakin.

Terveisiä Intiasta

Kyllä sitä on maailman aikoihin eletty nyt. Vai lieneekö näin
ollutkin aina?

Allekirjoittanut sai kuulkaas viestin Intiasta, jossa joku tyyppi
tarjoutuu maalaamaan valokuvista minulle teoksiani minun 
signeerattavikseni,koska hän haluaa elantonsa ja tietää minun 
olevan kiireinen ja menestyvä nero taiteen saralla, joka ei nyt
kerta kaikiaan ehdi kaikkia maalauksiansa itse maalaamaan.

Hän olisi valmis maalaamaan valokuvien, korttien ja muiden 
vastaavien "asiakirjojen" pohjalta. Teoksia olisi mahdollista 
saada akvarelleina, pastellitöinä sekä öljyinä. Myös keramiikka,
puu ja tekstiilit tulisivat kysymykseen, kunhan vain tarkasti 
määrittelisin mitä haluaisin luoda.

Perusteluina tuolle tarjoukselle toimi vain toteamus, että myös
vanhan ajan mestareilla oli oppipoikia ja assistentteja. 
Juu, niin oli. Kukahan heidänkin työnsä lopulta lienee tehnyt? 
Vielä pelottavampi jatkokysymys onkin se, että onko sillä asialla
sitten oikeasti sen suurempaa väliä kuka ne lopultakin on tehnyt? 
Mitä se autenttisuus meille sinänsä merkitsee, mikäli teos itsessään
on hyvä? Voiko se olla hyvä? Kenellä on sanomista siihen,
ettei olisi. Onhan noita replikoita (lue: kopioita) maailma täynnänsä.

Olisiko tässä nyt sitten hyvä sauma perustaa taidetehdas Jokiaho
Oy:n haarakonttori  Intiaan? Ajatushan on kerrassaan hauska,
ja jollain hemmetin tavalla ainakin allekirjoittaneen huumorintajuun
rajusti iskevä. Asia johtuu varmasti paljolti siitä lakonisesta tosiseikasta, 
että allekirjoittaneelle teos on teos, ei osakekirja.

No yhtäkaikki. Taidan kuitenkin edelleenkin olla originelli ja 
häikäisevä nero ja maalata teokseni itse ja omakätisesti.

Hanki siis sinäkin aito Jokiaho seinääsi koristamaan. Se kannattaa.

Kuulemisiin teidän puoleltanne!

‎7Boheemia - Yhden illan taidenäyttely
Tampereen teatterikesän Tapahtumien yössä 5.8.2010 kello 18-22.
Näsilinnankatu 28 E4. Tampere.

_________________________________________________________________

Vähäsen taidekritiikistä ja kulttuurijournalismistakin.

Puhe taidekritiikin tilasta ei ole uutta. Kulttuurijournalismin yleinen epämääräinen tila herättää aina satunnaisesti kiivastakin keskustelua – hyvä näin, etenkin jos siitä  otettaisiin edes joskus ns. onkeen.

Aina satunnaisesti saa kuulla tarinoita ja argumentteja kulttuuritoimittajien hampaattomuudesta ja perinteisen taidekritiikin katoamisesta unholaan. No asia on oikeastaan suhteellisen kaksiteräinen miekka niin sanotusti. Ei taiteilija tarvitse kritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä kukapa olisi sellainen taiteilija, joka kysyy tekemisiänsä ja tekemistensä suuntää jollain sellaiselta, joka ei itse edes asiaa harrasta - muuten kuin teoreettisesti. Välillä tuntuukin, että ns. kriittikkojen keskuudessa on armoton kilpailu toinen toisilleen kirjoittamisessa ja snobbailussa. Kuka se nyt kulloinkin nokkelimmaksi heittäytyy.

Itse asiassa kritiikki, ottamatta mitään kantaa sen laatuun tai merkitykseen toimii taiteilijalle ja tekijöille paljolti pelkkänä markkinointina ja hänen asiansa puffaamisena. Kyynistäkö? Tuskin, onhan vain eräs asenne, jossa tekijälle aukeaa mahdollisuus ottaa oma työnsä hallintaansa. En siis millään muotoa ole taidekritiikiä vastaan, mielestäni sitä saisi olla myös päivälehdissä tarjolla paljon enemmäkin. Esimerkiksi oman paikkakuntani päivälehdessä näyttää selkeästi olevan vallalla asenne, että taidejutut ja kritiikitkään eivät muka kiinnostaisi lukijoita. Tämä asenne on erittäin outo ja vielä oudommassa valossa se näyttäytyy, kun ajattelee kuinka omalaatuinen ja aktiivinen taidekaupunki Tampere on ja miten pitkät perinteet sillä on erilaisilla taiteen aloilla teatterista kuvataiteisiin. Ne "suuret kertomukset" matonpesemisistä sun muista kesäaktiviteeteista sen sijaan sitten varmasti kiinnostavat suurta yleisöä. No lehdistön linja on lehdistön linja ja laiska journalisti on laiska journalisti.

Näinä päivinä taiteesta ei juurikaan kerrota mitään, pienimuotoisia galleriakierros -palstoja lukuunottamatta (luojan kiitos, että edes näitä löytyy satunnaisesti), ellei kyseessä ole ns. suurenluokan uutiset, kuten väkisintehdytskandaalit, ennätykselliset myyntihinnat  siis taide osakesijoittamisena, taiteen tylsät supertähdet, tuottajan ja kuraattorin omat erikoisintressit, kuten "kuraattori taiteilijana" ja niin edelleen. Kuitenkin suomalaisenkin taiteen aluskasvillisuudessa muhiin kasatolkulla kaikenlaista kiinnostavaa ja siellä on ennenkaikkea elämää. :-)

Toisaalta näinä aikoina kaikenlainen kulttuurikeskustelu ja kritiikki on siirtynyt yhä nemmän tänne internetin pauloihin. Esimerkiksi ArtReview sivuilla on mieleenkiintoisia keskuteluja taidekritiikistä ollut jo kauan. (Art Critcs, Do you take them serious?) Suomessa tällaista aktiivista kirjoittelua löytyy esimerkiksi http://www.mustekala.info/ sivustolta ja Kulttuurinavigaattorissa, josta heille kiitos ja kumarrus sekä onnittelut viitseliäästä työstä.