Hae tästä blogista

18. elokuuta 2010

Genius in a dazzling new light

Mitä tämän päivän taideteoreetikot ja ns. "johtavat" taidetähdet haluavat yleisölleen antaa?
Viihdettä, huvitusta, näennäisiä skandaaleja ja johdateltuja närkästyksen aiheita. "Kerron teille mikä on Pop ja miten saatte sen  (ihan oman mielenne mukaan) tulkita - kunhan pysytte kaanonissa". Yhteistä kaikelle tälle lienee odotuksenomaisesti johdateltu arvio siitä mikä on arvokasta, coolia ja trendikästä ja kestävää. Saisiko olla nimikirjoitus? Tervetuloa työhuoneelle.

Viime vuonna Ateneumissa olleen Picasso -näyttelyn suurimpia ja todistusvoimaisimpia asioita ei varmastikaan olleet hänen työnsä (nehän on jo jumaliste nähty aiemminkin), vaan se luovan, jopa tuhoavan vapauden ja individualismin esilletulo ja triumfisaatto, joka näyttelystä välittyi. Yleisesti väitetään, että Picasson nerous olisi suuren rahan neroutta. Hänen teoksistaan maksetut summat panivat ihailijat ja vastustajat hiljaisiksi. Toimiva talous on toki taiteilijalle tärkeää, mutta vaikea on sanoa, oliko se maestrolle itselleenkään kovin motiivi  töiden tekemisiin. Saattaisin jopa hieman epäillä. Raha on olennaista eräille, mutta mahtaako sillä taiteen kanssa olla paljoakaan tekemistä, edes Picassolle.

Mikäli Picasso olisi kuunnellut aikansa taidemaailmaa, ei hänestä varmasti olisi koskaan tullut sitä mitä sitten lopulta tuli. Picasson arvo onkin suurimmaksi osaksi hänen asenteessaan, joka oli vallitsevien elämänilmiöiden kyseenalaistaminen ja eräänlainen "toisinnäkeminen". Tosin olihan siinä joukossa kyllä muutama muukin, täytyy toki tunnustaa tämäkin tosiseikka. Joukossa kaikki on rattoisampaa, eikä nerokaan ole enää boheemi yksinäinen mies, jota kukaan ei aikanaan ymmärtänyt.

Maailman erilaisten ilmiöiden epäileminen ja kyseenalaistaminen sekä oman äänensä kuuluviin tuominen (saaminen) saattaa olla pelottava kokemus, jopa taideaailmassa, mikäli ääni ei laula samaa säveltä kuin muut. Oma individualistinen ääni, nerous ja "väärintekeminen" on ainoa avantgarde, punk, todellista kapinaa ja puhdasta virkistävää anarkismia myös taiteen kentillä. Todellisella anarkialla en tarkoita mitään rähinöivää riehumista (kuka jaksaa?), ympyrän ja A -kirjain -töhryjen piirtelyä, ja iskulauseiden spreijaamista sillanpielien pleksisuojuksiin. Kyseessä on vapauden filosofia ja sellaisena se tulisikin ottaa. Vitut joukkoliikkeistä ja massahysterioista. Itsensä rehellinen, jopa vilpitön tutkiskeleminen on sitä aitoa anarkiaa, oman ja muiden mielen näkemistä ja niiden kautta myös yhteiskuntajärjestelmämme keinotekoisten raja-aitojen ja erottelujen näkemistä. Ayn Randia siteeraten "älyllinen rehellisyys olkoon ainoa vaadittava työkalu."  Myös taiteessa.

Tämän ajan taideyleisö ei kuuleman mukaan odota taiteelta elämää suurempaa visioita, mikäli tutkijoita on uskominen, vaan enemmänkin kanssakäymistä, kanssaelämistä. Taiteilija tänä päivänä merkitsee oman elämänsä ajan. Taiteilija on yksi meistä, ei nero, koska kansakunnilla on neroja vain vastoin tahtoaan (Charles  Baudelaire), mutta taiteilija ei ole myöskään kuka tahansa. Sen sijaan hän voi ilmaista mitä tahansa (Oscar Wilde).Tähän on jokaisella toimivalla tekijällä täydellinen oikeus ja velvollisuus.

Linkit: Wikipedia. Uskokoon ken haluaa. :-)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti