Sana viikonvaihteeksi 12.-13.5.2012

Tämän viikonlopun sana viikonvaihteeksi tuleekin sitten suoraan eräältä sukulaismieheltä "kaukaa" menneisyydestä.

"Taideteos syntyy siten, että taiteilija kokoaa näkemyksensä rovioksi, jonka hänen tempperamenttinsa tuli polttaa." (Eemu Myntti 1939)

Mikään ei korvaa mitään.

Intohimo ei korvaa taitoa, eikä taito intohimoa.
Taiteen tekeminen vaatii molempia.
Taide on matka. Taiteeseen.

Mr Pricasso oletan?

Eteeni sattui Voima-lehden verkkosivuilta Petri Rautiaisen 05.04.2012 kirjoittama artikkeli australialaisesta Tim Patch nimisestä taidemaalarista. Tim Patch tunnetaan myös nimellä  Pricasso ja hän lienee maailman tunnetuin ja kenties ainoa jatkuvasti peniksellään maalaava taiteilija. Onhan noita satunnaisesti joku aina kokeillut jossain ennenkin, mutta...herran vekotin on maalarin työkalu. Matka Pricassoksi alkoi kuulemma jossain bileissä tehdystä ”et uskalla” -tempusta ( tähänkö nyt sitten laitetaan, että pojat on poikia - no olkoon niin! :). Munalla maalaus onnistui kekkereissä kuuleman mukaan yllättävän hyvin, ja siitä se ura on sittemmin taiteilijalle urennut.

Herra Pricasso maalaa kuulemma pääasiassa eroottisilla messuilla ja vastaavissa tapahtumissa, joten pitihän sekin arvata, että pornoksi menee. Miksi ei taidemessuilla, kysyn vain ihan näin viattomasti. Iso osa tekijän tuloista tulee tällä hetkellä erilaisista tilauksista, jotka hän kuulemma maalaa sähköpostiinsa tulevista valokuvista. Itse maalausprosessi taltioidaan videolle todisteeksi.Mahtaakohan siis asiakas saada videonkin ko. luomisprosessista.

Pricasso on kuulemma myös lähettänyt teoksiaan erilaisiin taidekilpailuihin, saamatta isompaa tunnustusta. Noh, se on juuri tuota taiteen ihmeellistä juhlavuutta, jossa teoksia pitää ihailla turkispuuhkassa arvokkaasti päätään puolelta toiselle käännellen ja hymähdellen.

Taiteilijan tunnetuimpia maalauksia lienevät  muotokuvat eri poliitikoista. Kuvien muotokieli on kuulemma satiirista, ja provokatiivista. Esimerkkinä vaikkapa G. Bush, T. Blair tai S.Palinin naamat, jotka  on vedelty kankaalle tällä orgaanisella pensselillä.(esimerkkikuva!)

Isompaa palautetta taiteilija ei ole jutun mukaan kuitenkaan saanut, mitä sietää ihmetellä. Ehkäpä muualla osataan suhtautua satiiriin ja ironiaan niin kuin siihen kuuluukin, eikä hermostua pienistä, kuten armaassa kotosuomessamme niin usein tapahtuu.

Existentia Solaris

Aurinkoinen olemassaolo! Tämä on se yleisnimitys, jolla kutsun omaa taiteellista tuotantoani vuosijaksona 2008 - 2011. Miksi sitten juuri näin?

Taiteellisen kiinnostukseni kohteena ovat pääsääntöisesti olleet viime vuosina erilaiset inhimilliset aiheet ja elämäntilanteet. Tilanteet, joita kuvaavat sanat, kuten elämänilo, toiminta, pyrkimys, roikkuminen, väsymys, kyllästyminen, suru, raivo ja pettymyskin.
Yleisesti ottaen esillä on "ihminen sanattoman viestinnän asetelmassa" tai symbolina jollekin, joka runollisella matkalla jonnekin, Ilman alkua, ilman loppua, vaikka vain sitten tässä odotellessa. Esillä on ollut aikamme sankari. Yksilöllisyyden kauden tuntematon sankari – jokamies. Jokamies, joka tekee omia asioitaan, yksityisesti mutta yleisesti tunnustetulla objektiivisuudella. Toimii niin ja näin, harhailee ja eksyy. Toisinaan löytää jotain oleellista ja ilmaisee olennaisen. Jokamies maalauksissani on hahmo, joka voi olla kuka tahansa meistä, ja näin ollen esiintyy eräänlaisen inhimillisen objektiivisuuden verhon alla. Juuri tästä syystä olen käyttänyt teoksissani tällä hetkellä pääsääntöisesti henkilöhahmoja, joilla ei ole tunnistettavia kasvoja.

Maalatessani käytän luonnollisesti omia kokemuksiani teosteni pohjana ja raakamateriaalina, mutta siten että poistan "itseni" maalauksistani, koska en usko oman inhimillisen egon esiintuomisen olevan niin olennaista itse teoksessa. Koetan siis aina objektivoida maalauksen itseni ulkopuolelle siinä määrin kuin se on inhimillisesti mahdollista, sillä haluan tehdä maalauksia, jotka ovat kontekstiltaan laajempia kuin tekijänsä.

Maalaaminen on paljon myös kommunikaatiota. Jokainen teos on ilman kontekstia ja vuorovaikutusta on ainoastaan kasa maalia kankaalla, väriä paperilla tai vastaavaa.Taide syntyy vuorovaikutuksesta tekijänsä ja maailman välillä. Näin on myös minulla. Taiteeni kautta heijastan omia kokemuksiani ja pyrin vuorovaikutukseen muiden kanssa. Maalaukseni syntyvät paljolti myös intuition kautta, etsin ja yritän löytää jotain – sanatonta runoutta. Jotain mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu ja mikä tässä elämässä on merkittävää. Tämä on sitä mitä minun täytyy tehdä juuri nyt, jotta säilyisin elinkelpoisena niin ihmisenä kuin taiteilijanakin.


Olen aikeissa tuottaa pienen kirjan teoksistani vuosilta 2009 alkaen. Julkaisun mahdollinen aikataulu ja painosmäärä on vielä avoin, johtuen finanssipolittikan ja maailmanpolitiikan arkipäivästä, mutta viimeistään joskus ensi vuoden alkupuolella tammikuussa / helmikuussa asian tulisi realisoitua käytäntöön asti. Kirjasen hintahaarukka tulee liikkumaan siinä 15-20 €:n hujakoilla. Ilmoittelehan mikäli sattuisit olemaan ko. julkaisusta kiinnostunut. Painosmäärä ei liene best sellerien ( vaikka niin toivoisinkin!) luokkaa.

Mikäli olet sattumoisin myös kiinnostunut yllämainitun tekstin ajatusten pohjalta tekemään teokseen esittelytekstin, niin ota siinäkin tapauksessa yhteyksiä allekirjoittaneeseen. Rahaa ei valitettavasti kyseisestä projektista ole tarjolla ( koska sitä nyt itsellänikään ole :-), mutta ilmainen kappale julkaisusta toki täten tarjotaan.


Asiaan palaillen.

Hyvä taide, subtanssi ja asiantuntijuus!

Ajattelin pohtia mitä ja millaista on hyvä taide, ja millaista on asiantuntijuus sisällöllisesti, mutta sitten totesin koko aihealueen juuri niin yhdentekeväksi ja turhanpäiväiseksi kuin se kuulostaakin.

Se mistä ei voi puhua, siitä tehdään taidetta!

Sulkeutuen suosioonne / suosionne ulkopuolelle.

Evankeliumi Ernst Billgrenin mukaan.

Ernst Billgren: Mitä on taide - ja sata muuta tositärkeetä kysymystä. (Teos 2010)

 

Kysymystä, mitä on taide, on pohdittu vuosisatojen ajan aina taidehistorian tieteenalan alkumetreiltä lähtien. Asiaan on annettu myös toinen toistaan omituisempia vastauksia. Nyt tuohon samaa kysymykseen vastaa myös ruotsalainen kuvataiteilija ja tenniksenpelaaja Ernst Billgren moneen otteeseen ja eri tavoin varioiden.  Kysymykseen mitä on taide ja sataan muuhun tositärkeeseen (Sic) kysymykseen hän vastaa sekä lyhesti että pidemmän kaavan kautta osittain selventäen ja osittain paradokseja viljellen. Yhtäältä hän on sitä mieltä että taide tekee meistä ihmisiä so. inhimillistää meidät. Toisaalta hän arvelee että taide loppui jo 1960-luvulla, me emme vain ole ehtineet huomata sitä. No kyllä olemme, voin vakuuttaa. Tätä samaa paradoksiahan olikin jo nähtävissä aiemmassa blogikirjoituksessani "Kuka haluaisi antaa minulle kymmenisen miljoonaa? Ihan vaan vaikka huvikseen", joka käsitteli omiin mahdottomuuksiinsa hukkunutta ”taidemaailmaa” ja itse kaupankäyntiä ns. taiteena.

Kirja on epäsovinnainen ja asenteiltaan jopa hieman dadaistinen, mutta vain pinnalta päin nähtynä. Vaikka Billgren osaakin pistää kaiken ns. halki, poikki ja pinoon, on kyseessä kuitenkin ainoastaan tietynlainen pinnallinen ilmiö. Tosiasiallisesti Billgren on hyvinkin sivistynyt, visuaalisesta kulttuurista tietoinen asian- ja taiteentuntija. Billgrenin kirjan myötä kenties lukijan suhtautuminen taiteeseen muuttuu yleisellä tasolla, ja hyvässä tapauksessa, ikuisena optimistina toivoen, jopa lisää oikeaa ymmärrystä aihettaan eli taidetta kohtaan.

Billgrenin kirjan kantavana  ideana on pyrkimys vapauttaa taide mielipidetyranniasta ja arvotuksista, mikä pitkälle onkin perusteltua taiteen historiaa tarkemmin tutkiskellessa.
Kirja koostuu siis sadasta kysymyksestä, kuten  "Miten tietää onko maalaus hyvä?" "Miten pääsen selville taiteeseen liittyvistä asenteistani?", "Onko arvostelu hyvä juttu?" ja ”Miten minusta tulee tyytyväinen ja onnellinen taiteilija?”. Kysymyksiin Billgren vastaa hauskasti sellaisella tavalla joka saa kenet hyvänsä uteliaaksi taiteen ilmiöistä ja kysymyksistä. Esimerkkinä vaikkapa Billgrenin ohje tulevalle taiteilijalle: Jos saisit antaa tulevalle taiteilijalle vain yhden neuvon, mikä se olisi? Vastaus: ”Maalaa ensin taivas ja sitten puut, niin vältyt pipertelemästä taivasta runkojen väliin.”Kysymykseen ”Mistä pitää aloittaa?” Billgren vastaa. – Hyppää alkeiden yli ja ala pusata mestariteosta. Niinpä niin. Mitäpä sitä aikaa tuhlaamaan kaikenlaisiin harjoitelmiin ja koulutöihin.

Billgrenille myös taiteen tehtävän pohtiminen on turhaa. Hänestä: Leipurin tehtävä on leivän leipominen, taiteilijan tehtävä on taiteen tekeminen. Yksinkertaisesti niin. Siinä missä inhimillinen näkeminen ja havainnointi kirvoittaa kulttuurintutkijalta monisatasivuisen tutkielman, Billgrenille rittää piirros Neckerin kuutiosta (kuva alla). Yksinkertaista ja todellista.

 

Itseymmärrystä etsimässä - Avantgarden jäljillä.

Toisinaan joitain kirjoja lukee pelkästään sillä humoristisella otteella, että sieltä mahdollisesti löytäisi omia alkulähteitään ja mahdollisesti juurikasvustoa omaa toimintaansa ajatellen. Juuri tällainen ajatus oli allekirjoittaneella siinä vaiheessa kun käteeni tarttui Avantgarden alkuperä –niminen kirja. No niin. Sehän sopii, tuumi häikäisevä nero tarttuessaan opukseen. Tuolta varmasti itseni löydän. Olenhan ollut avantgarde-taiteilija suomessa viimeiset 26 vuotta. Hämmästyitteko? No sitä se oikea avantgarde kuulkaa teettää. Mutta asiaan.

Monet kysymykset nykytaiteen kohdalla liittyvät enemmän tai vähemmän ko. avantgardeen.
Mitä se on? Missä se menee ja mitkä ovat sen mahdolliset keskeiset tunnusmerkit?
Avantgardella viitataan Wikipedian artikkelia ( tiedän tiedän…tämä ei ole tieteellisesti validia, mutta vitut siitä. En sitä yritä ollakaan, vaan avantgardisti :) siteeraten usein sellaisiin ihmisiin tai taiteellisiin teoksiin, jotka ovat ns. kokeilevia ja rikkovat aikansa vakiintuneita suuntauksia, mitä nämä sitten lienevätkään?. Sanaa käytetään taiteen yhteydessä erityisesti kuvataiteen, elokuvan, kirjallisuuden ja musiikin uusien virtausten yhteydessä, mutta myös mistä tahansa uudesta ajattelutavasta puhuttaessa esimerkiksi kulttuurin tai politiikan saralla. Avantgarde yhdistetään usein siis taidesuuntauksiin, jotka keskittyvät tekemään uudentyylistä taidetta tai "taidetta taiteen vuoksi". (No jaah! Onko olemassa lopultakaan muita syitä taiteen tekemiselle?)

Avantgarden käsite on taiteen sisällä ollut kuitenkin melko selkiintymätön, johtuen paljolti siitä seikasta, että ns. avantgarde ei ole ollut koskaan varsinaisesti mikään yhtenäinen koulukunta, vaan ennemminkin pitänyt sisällään useita eri taiteellis-filosofisia ja ideologisia liikkeitä, jotka ovat sitten saaneet ilmaisunsa erilaisina avantgardistisina ilmauksina enemmän tai vähemmän taiteellisesti. Avantgarde onkin enemmän ideologinen ajattelutapa kuin mikään vakiintunut ja validi taiteellinen tyylisuunta.

Teoksessaan Avantgarden alkuperä Irmeli hautamäki pohtii avantgarden merkitystä kolmen erilaisen teorian kautta. Esittelyssä ovat Renato Poggiolin, Peter Bürgerin ja Clement Greenbergin avantgarden teoriat, joiden avulla avantgarden ”pakenevaan mysteeriin” koetetaan päästä käsiksi. Edellä mainittujen lisäksi kirjassa tarkastellaan myös avantgarden ja postmodernin suhdetta mm. Jean-François Lyotardin ajattelun kautta.

Hautamäki on koonnut yksiin kansiin avantgarden teoriat, siis ne mitkä ko. liikeen historiassa nyt yleensä on ylöskirjattu, asettaen ne vertailuun keskenään selventäen niiden perusideat ja syntyhistoriaa. Avantgarden teoriat saavat historiallista painoarvoa ja asettuvat myös laajempaan yhteyteen länsimaisessa kulttuuri ja taidehistoriassa.

Kolmen edellä mainitun tunnetun ja perinteisen avantgardenteorian lisäksi Hautamäki käsittelee postmodernismin suhdetta avantgardeen. Uuden luomisen vaikeuteen väsyneet taideteoreetitkot ja käsitteellisesti orientoituneet taiteilijat ovat kehitelleet useita erilaisia (huonoja)selityksiä, joiden mukaan kaikki olisi jo keksitty ja modernismi kulkenut tiensä päähän ja kuollut. No tietääkö kukaan missä ruumis makaa? Niin kauan on kehitystä kuin on elämääkin. Olenkin joskus itse todennut ja ennen kaikkea havainnut, että taideteoreetikot eivät tunnista ”ajan henkeä”, vaikka siihen päänsä löisivät. Myös Hautamäki tuntuu kiinnittävän huomiota tähän epäkriittiseen ja henkisesti laiskaan postmodernismiin huomiota. Toisaalta teoksessa kyllä myös tartutaan onneksi myös postmodernismin kiinnostavampaan ja kriittisempään ajatusmallistoon.

Avantgarden alkuperä on mainio kokoelma kyseisestä taidesuuntauksesta kiinnostuneille ihmisille ja taiteilijoillekin. Ainoa ongelmallinen on se vallitseva kulttuurillinen tila, että avantgarde nyt  ei ole millään muotoa mahdollinen, muuta kuin jälkikäteen tarkasteltuna. Tämä ei tietenkään ole Hautamäen eikä edes nykyisen kulttuuritutkimuksen vika, vaan asian tila johtunee paljolti siitä seikasta, että avantgarde ei taivu tarkastelun otteeseen muuten kuin historiallisesti. Kenties juuri siksi avantgarde saakoon nimensä itsellään pitää.

N.Y.T

Antaa kuolleiden olla ...antaa menneiden kuolla. ...pysytellä elämän keskellä...täydellä voimalla!

Masses are asses - taide ja massat.

Teoksessaan Massojen kapina (La rebelión de las masas, 1930) espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset kritiseeraa maailman modernisoitumisen myötä syntyvää henkisesti vetelää ja laiskanpulskeaa ihmistä, joka on kovin kiinnostunut omista oikeuksistaan mutta tuskin lainkaan velvoitteistaan ja velvollisuuksistansa. Länsimaisen sivistyksemme pohja sekä tieteen ja teknologian syvärakenteet jäävät täysin tällaisen ihmistyypin ymmärryksen ulkopuolelle. Elämän päämäärät asetetaan siten, että ne voidaan myös saavuttaa nopeasti välittömän tyydytyksen periaatteella. Niinpä nämä päämäärät asetetaan sitten juuri niin matalalle, että ne myös toteutuvat jatkuvassa mainosmaisessa  mielikuvavirrassa.

Taide ja kirjallisuus olivat Ortega y Gassetille vain "valeasuista filosofiaa". Hän totesi, että mikäli ihminen ei ymmärrä jotain teosta, hän tuntee itsensä nöyryytetyksi, sillä hänellä on hämärä tunne omasta alemmuudestaan. Tätä alemmuutta hänen on pakko tasapainottaa osoittamalla mieltä teosta kohtaan. Enemmän kuin taideyleisöltä tänä päivänä kuuleekin omituista, luoja tietää kenelle kohdistettua vakuuttelua siitä, että ”minä kun en ymmärrä taidetta, kerro lisää, tai kuinka selittäisit pienelle vihreälle miehelle sen taikka tuon?” Siinä sitä sitten tekijä tuntee itsensä täysin pösilöksi tuollaisen näennäisnöyrän henkiseen ylpeyteen verhotun tiedustelun myötä, jolla itse asiassa lienee vain tarkoitus ampua tekijä alas omista sfääreistään. Mitäs luulee itsestään liikoja? Luuleehan.

"Massat" ja heidän asenteensa ovatkin tottuneet nykyään näyttelemään määräävää osaa joka alalla, ja niinpä niiden mielestä taide on jonkinlainen loukkaus heidän ihmisoikeuksiansa kohtaan, sillä se avautuu vain etuoikeutetuille (jos heillekään), jotka ovat aatelia vaistoiltaan ja aristokraatteja älyltään. Taidetta voidaan täällä hyvin siis tehdä äänestyspäätöksillä. vai voidaanko? Suomihan on järjestötaiteiljoiden, laitostaiteen ja lautakuntakulttuurin ihannemaa. Amen.

Missä hyvänsä taiteilijat muusta porukasta erilaisina ja toisin perustein asioihin suhtautuvina näyttäytyvät, niin johan alkavat suuret massat pillastuneina potkia vastaan. Kuka sekin luulee olevansa? Luuleekohan se nyt oikein oikea taiteilija olevansa? Ei riitä kapasiteetti ei, eikä se muuten seurustele oikeiden ihmisten ja seurapiirien kanssa. Täytyy olla siis paska tyyppi. Näin ollen voidaan sanoa että pahemmanlaatuinen lahjakkuuden nujertaminen on kulttuurillista. Pohjoismaissahan on kauan sitten ollut tiedossa Janten laki, joka paljolti kuvaa meikäläistä henkistä ilmapiiriä yhä edelleenkin. Janten lain säännöthän menevät seuraavasti:

• Älä luule, että sinä olet jotain.
• Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
• Älä luule että olet viisaampi kuin me.
• Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
• Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
• Älä luule, että olet enemmän kuin me.
• Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
• Älä naura meille
• Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
• Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.

Niinpä. Ja niinhän se on, että massaihmiset tässä yhteiskunnassa antavat kaiken tukensa järjestelmälle, joka tätä keskipakoisvoimaista pakkovaltaa harjoittaa, sillä ”kyllä tämä maailma jokaiselle hänen paikkansa jossain vaiheessa näyttää” , kuten mm. allekirjoittaneelle on sanottu samalla kun kustaan kintuille. Paskamaisinta tässä on vielä se, että maassamme on ainostaan se noin 5 miljoonaa ihmistä, koska se on hieman rajallinen ja vajaa määrä vapaille taidemarkkinoille.

Massojen kapinassaan Ortega y Gasset osoittaa erityisesti, että massaihmisiä on kaikissa yhteiskuntaluokissa – massaihmisyys on siis ihmisen henkisen tilan kuvaus eikä termi, joka liittyy johonkin tiettyyn ennalta määrättyyn yhteiskuntaluokkaan. Tässä päästäänkin koko artikkelin pituisen johdannon jälkeen olennaiseen kysymykseen: onko ns. "populaarilla" ja nk. "korkealla" loppujen lopuksi mitään eroa, ja mikä se ero on? Kun annat vastauksesi, mieti mitä se kertoo vastaajastaan.