Ulos mukavuusalueelta - unohda tyylikysymykset.

Oletteko koskaan saaneet kehotusta tulla ulos mukavuusalueeltanne (mikä se sitten lieneekään?) ja ns. ottaa lisää vastuuta asioista jotka eivät teille mitenkään kuulu? Luultavimmin olette.

Hupaisaa on, että yleensä tällainen liikuttava vetoomus tulee sellaiselta henkilöltä, joka haluaa delegoida sinulle omat velvollisuutensa vedoten omiin kiireisiinsä tai mihin lie. Rakkaat kanssavaeltajat, tämä tarina on tosi. Katselkaa ympärillenne ja ihmetelkää, tämä on yleisempää kuin arvaattekaan. Tuollainen on kyseisiltä tyypeiltä silkkaa henkistä vetelyyttä, ja sitähän tässäkin valtakunnassa uusiutuvan luonnovaran tapaan riittää. Mieleen tuleekin My fair ladyn laulu "With a little bit of luck", jossa kivalla tuurilla joku tekee sinunkin työsi.

En todellakaan kiellä mukavuusalueelta ulostulemisen tärkeyttä. Rajoja tulee ainakin yrittää pistää palasiksi niin taiteessa kuin elämässä yleensäkin. Haluaisin vain ajatella, että se on itsestäänselvyys, jota ei pitäisi erikseen ihmetellä tai odottaa. Tosiasiahan on että luova työ vaatii juurikin tuota ulostuloa ja osaamisalueen laajennusta, ainakin toisinaan, siihen asti kunnes kyseinen työnalla oleva "projekti" on saanut loppupisteensä.

Mikäli tuota ei tapahdu, taiteilijalle syntyy äkkiä ns. tyyli, josta hänet helposti tunnistaa. Onko se sitten hyvä, vai onko siinä tyylissä sitten havaittavissa erilaisia kehityslinjoja ja variaatioita? Kysymys ei ole millään muotoa helppo tai yksiselitteinen. "Paikalleen jämähtänyt" tyyli auttaa tutkijoita ja kriitikoita kulttuurituotteiden ja taideteosten tunnistamisessa, sekä auttaa ostavaa kansanosaa saamaan kokoelmiinsa jotain tuttua ja jo valmiiksi taiteeksi luokiteltavaa, siis arvokasta. Ymmärrettävää tuolta kantilta. Vastaanottajalle tarkasteltava artefakti on objekti, mutta miten on asia taiteilijan kanssa?

No itse asiassa halusin vain ja ainoastaan todeta sen seikan, että taiteilijalle ( oli taiteenala mikä hyvänsä) tuollaisen vaatimuyksen esittäminen ns. vakavalla naamalla on lähinnä naurettavaa sillä ainakin ne taiteilijat, jotka tunnen (itseni mukaanlukien) elävät jatkuvissa prosessinomaisissa "rajatiloissa", jolloin pahimmillaan ei enää kenelläkään ole mukavaa. Se siitä mukavuusalueesta sitten. 

Niinpä päivän mottona  menköön seuraava Picasson, joka muuten oli itse varsinainen tyylittömyyden mestari ,vaikkakin silti tunnistettava, toteamus.  I am always doing that which I can not do, in order that I may learn how to do it.

Sulkeutuen suosioonne - Love Ya all!.

Voisin pitää paria porvaria tallissani.

Yhdysvaltalainen taiteilija Jack White kirjoitti artikkelissaan Sell Like You´re Rich ( Myy kuin olisit rikas) että kukaan taiteenkerääjä ei halua ostaa teoksia "nälkätaiteilijalta". Ihmiset ostavat teoksensa sellaiselta tekijältä joka arvostaa itseään ja omia tekemisiään, ja juuri tästä syystä hekin kehtaavat esitellä kyseisiä teoksia myös julkisesti kanssaihmisilleen. Taiteen ostajat eivät Whiten mukaan juurikaan ole kiinnostuneita "taidetta ruuasta" filosofiasta, vaan se on jokaiselle ostajalle tavallaan ainutkertainen, mutkikas ja tunteellinenkin tapahtuma.

Ihmiset ja taiteenystävät selkeästi rakastavat taiteen snobistista osaa, minkä viimeksi tämä suomalaisen taidekentän G -episodi  selkeästi osoitti, mutta siitä ei sen enempää. Taidetta hankkinut rakastaa ylpeillä tuttavalleen tai ystävälleen silmät ylpeyttä hehkuen, "Olemme ostaneet tämän upean teoksen ollessamme lomalla New Yorkissa, Pariisissa, Berliinissä, Barcelonassa tai Simpeleellä."  Viimeksi mainittu on tietysti vitsi, mutta oikeasti mitä ihmeen väliä sillä sinänsä olisi mistä teos hankitaan mikäli se hankitaan vain oikeista syistä, eli siitä, että teos tekee vaikutuksen ja siitä pidetään, sensijaan että keräilisi pelkkiä "nimiä" kokoelmistaan eriasteisilla kokkareilla. No ihminen on mikä on, eikä se minulle kuulu.

Henkiset asiat näyttelevät siis hyvin suurta osaa taiteen myynnissä ja ostamisessa. Ne koskevat taiteilijoita, jotka myyvät omia teoksiaan niin pienimuotoisissa presentaatioissa kuin menestyneimmissä gallerioissakin.
Omistamisen ja ostamisen atavistinen ylpeys on oltava tuolloin huipussaan. Kukaan mesenaatti tuskin koskaan makeilee ystävälleen, että se köyhä taiteilijaparka näytti niin nälkäiseltä, joten annoin hänelle 20 euroa maalauksesta, jotta voisi mennä sillä vaikka pitsalle ja oluelle. Ehei, ihmiset haluavat olla ylpeitä ostamastaan uudesta taideteoksesta, ja taiteilija vastaavasti sen myynnistä. Siksi älkää loukatko taieilijaa  paskoilla tarjouksilla, vaikka eräs suomalainen taidemarkkina-analyytikko totesi jossain kirjoituksessaan, että etenkin nuoren taiteilijoiden olisi hyvä jakaa erilaisille ns.merkittäville instansseille teoksiaan vaikka ilmaiseksi avittaakseen uraansa. Noh, jotain asioita itsekin nähneenä ja Whitea kompatakseni totean vain, että kukin tehköön mitä haluaa, mutta niitä mitä ilmaiseksi (tai hyvin halvalla) saadaan ei meidän kapitalistis-yhteisöllisessä yhteiskunnassamme yleisesti yhtään arvosteta. Ja sitäpaitsi, paras tapa arvostaa tekijää sekä myös tukea häntä on tehdä reilut kaupat "ilmaisosakkeiden" sijaan. Olen aikaisemminkin todennut, että taideteos ei ole mikään osakekirja, tai jos joku sellaisena teosta pitää ei sitä itselleen edes ansaitse. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että mesenaattilla on ns. tallissaan taiteilija tai pari, mutta siitä nousee heti mekkala, jos taiteilija pitää omassa tallissaan mesenaattia tai paria, joille voisi ilmoittaa mihin heillä on varaa ja mihin ei! Minäkin voisin pitää mieluusti paria porvaria tallissani.

Sulkeutuen suosioonne! 

Right place wrong time.

Aamulla heräsin noin kello 4 ja olin valmiina muuttamaan elämäni ja samalla koko maailman perusteiltaan ja toiminnaltaan kertaheitolla ja kokonaan. Huomasin kuitenkin pian että ei tuohon kellonaikaan mitään muuteta, koska koko muu maailma on unessa. Palasin takaisin nukkumaan.