Taidepuheesta: In silvam non ligna feras.*

Joku taiteilija ( en todellakaan nyt muista kuka, valitan asiaa.) oli jälleen laittanut kuuleman mukaan pinon pöllejä suoraan suomalaisesta luonnosta galleriaan esille taiteena. Siitä sitten suomen johtavassa taidejulkaisussa HS:ssä on ollut jorinaa ja parran pärinää puolesta ja vastaan. Asiaa tai asiattomuutta, miten kukin nyt asian kokee. Itse kuulun siihen osastoon ihmisiä, jotka ovat kertakaikkiaan "vitun kyllästyneitä" noihin pinoihin, ja siihen että ne edustavat muka suuntaan tahi toiseen suomalaista luontosuhdetta. Kilin vitut! Vastahankaisuuteni ei todellakaan johdu asennevammoistani tai siitä, että jossakin on pino koivua, haapaa, mäntyä tai jotain muuta jaloa puuta, vaan yksinkertaisesti siitä seikasta, että aina kun esimerkiksi suomalaista designia esitellään jossain ( itsekin näittä näyttelyitä rakentaneena, huom...) niin tuo sama puupino ilmestyy kuin tyhjästä johoinkin kohtaa lattiaa könöttämään. Repikää siitä sitten - itseäni lähinnä kyllästyttää, mutta ei siitä sen enempää, ja ko. pöllipinoa EN ole edes nähnyt,joten kyseiseen teokseen kritiikkini ei siis millään muotoa kohdistu, jos niin luulitte. Ehei, kritisoin ainoastaan tietynsorttista yksitotisuutta, joka myös taiteessa, etenkin teoriapuolessa on hyvinkin ilmeistä.

 

Tuota yksitotisuutta sitten koettetaan selittää moninaisella taidepuheella, ja instituutioiden mukanaan tuomalla arvovallalla. Ihan vapaasti vaan, mutta laajemmalti ko. jorina ei varmaankaan kiinnosta juuri ketään, ellei joitakuita elämästä vieraantuneita amanuensseja sitten. Siinä se ongelma, ja villankoiran ydin myöskin ilmenee. Taidepuheesta on tullut marginaalissa tapahtuvaa "yläluokan sisäpiiriretoriikkaa", kuten esimerkiksi taidegraafikko Pekka Hannula blogikirjoituksessaan asiaa luonnehtii.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Siinäpä se. Taidepiirit (taiteen hallintopiirit) tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin muutkin yhteiskunnalliset instanssit näinä päivinä. Kukaan ei uskalla olla oikeastaan mitään mieltä mistään...ja se voi olla jopa vaarallista se. Tarkoituksenii ei siis tälläkään "rutinalla" ole heittäytyä hankalaksi, vaan kehottaa kaikkia taiteentekijöitä ja kokijoita olemaan avoimia omia vastaanottavaisia itsejään, ilman keinotekoista potaskaa. Vilpitön ja aito kokemus kiinnostaa yleensä aina, mikäli se antaa lukijalleen minkäänlaista tarttumapintaa.

 

Sulkeutuen suosioonne. 

 

* In silvam non ligna feras. Älä kanna puita metsään. (Horatius)

* * * * *

Critics

Critics are a special kind of human being.

To be a critic one has to be born to it.

The born critic, thanks to the exceptional
sheeepness of his wits, finds out exactly
what it is not all about.

He invariably sees,
not the faults of the work of art,
not those of the artist, but his own.

The critic, thanks to the natural shee-
eepness of his wits,
becomes aware of his own deficiencies
through the medium of the work of art.

Critics resemble those well-loved men,
the schoolmasters, although it is true
the critic needs to pass no exams:
critics are born not made.

Critics do not have to give up their umbrellas
when they go to an art exhibition.

The umbrellas do, however, have to take an exam.

Only umbrellas with holes are admitted to art criticism.

The difference between artist and critic is this:
the artist creates, the critic bleates. 

(Poem by Kurt Schwitter) 


*****

Lopuksi aiheeseen liittyyvää videotaidetta tästä 


Sulkeutuen suosioonne.

Taidekritiikistä. (joitain artikkeleita lukeneena ja yhä enemmän ihmetellen...)

Olupa sitten jälleen päivät, jossa pohdiskelytiin taidetta ja siitä kirjoittamista noin yleensä. Tämä aihe näyttää olevan aivan loputon suo. Krittikkejä ei kuulemma kirjoiteta taiteilijoita, museoita, gallerioita vaan lukijaa ajatellen. Itselleni tulee mieleen ensimmäisenä, että kuinka tuo sumppu erotetaan toisistaan ja ketä sitten viimekädessä palvellaan, kun asia on pantu ns. lihoiksi. Väitän ettei yhtään ketään, ei edes sitä myyttistä lukijaa. Kriitikkojen käsitys taiteesta johtaa pahimmillaan paitsi taiteilijoiden myös taiteen vastaanottajien halveksimiseen. No valtahan on heillä, yksinomaan heillä joten siten siihen tulisi kyllä myös suhtautua, vaan voiko niin oikeastaan tehdä. Päivälehtikritiikillä on aina propagandistinen arvonsa, jota ei voi välttää.

Teoksia ei arvioida tyhjiössä, vaikka vertailukohtia ei laitettaisi ilmi. Vertailu aiempiin teoksiin ei puolestaan merkitse VÄLTTÄMÄTTÄ suoraa arvottamista. Poikkeaminen totutusta ei sinänsä tee teoksesta hyvää eikä huonoa, mutta useasti käytännössä on kyllä näin. Päivälehden kriitikon autonomia määritellä noteeraamisen arvoiset asiat taidekentällä on tekijän eli taiteilijan kannalta vähän liiallista.
Useat taiteentutkijat ovat yhä tännänkin vielä eristäytyneet omaan tieteelliseen pikku maailmaansa. Moni tutkija ei osaa kirjoittaa sanomalehteen suurelle, tai edes pienelle yleisölle, ja toiminta kriitikkona taitaa jo enemmän haitata kuin edistää tieteellisellä uralla etenemistä. (haittaa se muutakin elämää, jos rehellisiä ollaan :-) Kriitikot haluavat mieltää itsensä lehden lukijoiden palvelijoiksi, ja kritiikkiä kirjoitetaan nimenomaan ns. taiteen kuluttajille. Ja tieteelliset versiot näyttelyluetteloihin, jotta voidaan snobbailla kavereille.

Kritiikkien lukijoista enin osa kuuluukin tutkimusten mukaan tähän keski-ikäisten joukkoon, mutta dramaattisimmin kritiikki vaikuttaa taiteen tuottajiin ja tuotantoportaaseen. Murskaus arvostelussa voi tappaa jonkun ammatin, mikä minusta on kyllä suhteellisen vakava asia, homman luonteeseen nähden. Missä muussa ammatissa tuollainen hyväksyttäisiin.

Taloudellisista vaikutuksista sen verran, että ei ole helppoa osoittaa miten kritiikki vaikuttaa suoraan kirjan, konsertin tai teatteriesityksen nk. menestykseen. Muistan vain omakohtaisesti sellaisen ikävän tosiasian, kuinka moni asia, jota ei itse jaksa tai viitsi tarkemmin tarkistaa, saa jäädä puhtaasti muiden arviointien varaan, mikä sinänsä on sääli. Sen sijaan useat erilaisissa apuraha- ja palkintolautakunnissa istuneet ihmiset ja portinvartijat tunnustavat, että kritiikki kyllä vaikuttaa tunnustusten ja rahojen jakoon, vertaa apurahahakemusten lausuntopyyntöön.Taatusti se vaikuttaa myös galleristin haluun ottaa myös taiteilijan töitä näyttelyynsä.

Suurtenkin lehtien kriitikot väittävät kuitenkin, ettei heillä ole ollenkaan niin paljon valtaa kuin kuvitellaan. Valta ei kyllä yhtään vähene puhumalla ja sitä vähättelemällä. Kriitikoiden on päinvastoin tiedostettava se - ja silti toimittava tinkimättömästi. Kyllä kriitikot ovat sen verran velkaa myös tuotantoportaalle.

Toisin kuin eräät kriitikot näyttävät ajattelevan, ei kritiikki ole taidetta. Myöskään kuratointi ei ole taidetta. Taidekriitikot yleensä yrittävät esittää ajastaan edellä olevia yksilöitä, jotka vainuavat välittömästi uudet tuulet, mutta todellisuudessa kaikki uusi ja todella omaperäinen pelästyttää ja hämmentää heitä. Tai sitten ovat liian laiskoja poistumaan designpääkaupungista ja Kiasman kahviota pidemälle. Inhimillistä. Keskinkertaisuuksien tasavallassa nerous on vaarallista ja harvat ovat tarpeeksi voimakkaita vastustaakseen suurinta tarjousta.

Toisaalta kritiikin ja tuen merkitystä taiteelliselle työlle kuvaa myös hyvin seuraava 23.7.1944 lausuttu Lisa Altherin kommentti: "Kirjoitin 12 vuotta ja ehdin saada 250 hylkäämisilmoitusta ennen kuin sain kirjojani julkaistuksi, joten uskoisin, ettei ulkopuolinen tuki ole minulle kovinkaan tärkeää." 

Ja taas: Höpöhöpön höpöhöpö

Taas on valtakuntamme "henkisessä pää-äänenkannattajassa" jaksettu jauhaa taidepuheesta.

Kaisa Heinänen aloitti Helsingin sanomissa keskustelun artikkelillaan, jonka otsikko oli ”Taidepuhe on usein höpöhöpöä”. (HeSa 7.9.2010) ja  Ari Kakkinen vastasi artikkeliin samalla tasolla ja taidolla, että  ”Höpöhöpön höpöhöpö” (HeSa 16.9.2010).

Itsekin olen asiaa, siis tätä taidepuhetta, joskus aiemmin kommentoinut. En viitsi sen laajemmin sitä enää tässä tehdä. Totean vain jälleen kerran, että taidepuheen teoretisoituminen on oikeastaan yksinomaan  akateeminen ongelma, koska he eivät ilmeisesti kykene elämää teoretisoimatta aistimaan, mutta ikävä kyllä ko. taidepuhe sellaisenaan karkoittaa mahdollisesti laajempaa kiinnostunutta taideyleisöä, joka ei taidepuheen liirunlaarumiin jaksa syventyä.

Taidetta on takuulla olemassa myös ilman teoriaa, sanoi teoreetikko asiasta sitten mitä hyvänsä. Niin että höpöhöpö vain kaikille tasapuolisesti.

Olikohan itse taidekin ennen hitaampaa?

Aina välillä kun käy erilaisia näyttelyitä katsomassa mieleeni tulee sellainen ikävä tosiseikka ja lausahdus, että ei mitään uutta taiderintamalta. Olisi helppoa sanoa ja kuitata asia vain toteamalla yksinkertaisesti, että taidehan se sitä "tuubaa" sitten on. Entäpä jos kyseessä onkin oma elämys ja kokemushorisontti? Suomeksi sanoen kokemuksen karttuminen ja rutinoituminen myös tällä ah, niin ihanalla taiteen alalla.
Tätäkö se vanheneminen sitten on?  Atmosfäärin kadottamista? Taidekin näyttää kiertävän populaarikulttuurista tuttua samaa kymmenen vuoden kehää, jolloin asiat toistuvat, pahimmassa tapauksessa miltei muuttumattomina. No pitäisikö jotain uutta sitten edes olla? Se onkin aivan toinen asia, jota ei tarkastella nyt tämän tarinan puitteissa. Tässä jutussa  ei ole tarkoitus jauhaa modernismista tuon taivaallista.


Aikaisemmin, lue nuorempana, taide oli minullekin nostettuna ikään kuin jalustalle, ja se oli myös eräälainen itsetarkoitus. Tämän päivän tekniikka ja kuvien jatkuva vuolas virta on kuitenkin muuttanut kaiken. Tekninen uusintaminen on mahdollistanut taideteosten leviämisen laajalle suurten massojen pariin ja tällä on moninaisia vaikutuksia ns. taideteoksen auraan ja sen kuuluisaan häviämiseen Walter Benjaminia siteeraten.


Teknisten uusinnuskeinojen myötä taideteoskin on "tuotu lähemmäs" teoksen kokijaa laajalle levinneinä valokuvina ja muina kopioina. Jaa, että oikein lähemmäs? Todellako. Kysymyshän on vain simulaatiosta eikä oikeasta asioiden kokemisesta sinänsä. Muistan kuinka eräs opiskelutoverini intoutui tietokoneiden "vauva-aikoina" toteamaan, että kohta ei tarvitse matkustaa mihinkään, koska hetken päästä ( tämä tapahtui noin vuonna 1997 tai 1998 ) pääsee esimerkiksi vaikkapa Amsterdamiin polkupyöräilemään suoraan kuvaruudun kautta. Huh ja huokaus! Arvaatte varmaan, että en ole ajatuksesta kovin innostunut. Haluan kokemukseni yhä niin aitoina kun se tänäpäivänä on vielä mahdollista. Siis mieluummin oikeasti Amsterdamiin kuin kuvaruudun kautta "Amsterdamiin".


Ai niin...taiteestahan tässä piti taas puhua. Kehitys on siis riistänyt taideteoksilta niiden auran eli teoksen sädekehän tuomalla ne osaksi arkipäivää. Juuri tämä arkipäiväisyys tässä toisaalta mättääkin. vaikka juhlavuuden ja arvokkuuden aura rappeutuukin taideteosten ympäriltä, tulisi niissä silti pyrkiä löytämään (katsoja) ja tekemään (tekijä), jotain mahdollisesti ainutkertaista. Arvokkaiden puitteiden riisumisen myötä taideteosten arvo ja arvostus vähenee yleisellä tasolla, joitakin yhä harvemmassa olevia omalaatuisia ihmisiä lukuunottamatta.

Benjamin puhuu teosten "shokkiarvosta", mutta näinä maailman aikoina mielestäni tuolta shokeeraamiselta itseisarvona on myös loppunut polttoaine aikoja sitten. Tänä päivänä pyrkimys shokeerata taidemaailman puitteissa vastaa suurin piirtein pienten poikien ja tyttöjen tietoista housuihinsa pissimistä. Lämmittää hetken, mutta tulee pian epämiellyttävä olo ja haju jää. Ympäristöäkin kovasti naurattaa. Itseymmärrystä omasta toiminnasta olisi mukava saada taidepiireihinkin mukaan. Olisi tuostakin "henkisestä helppoheikkiydestä" pari konkreettista esimerkkiä nykyajan taidepiireistä, mutta koska olen diplomaatti, enkä harrasta takana nälvimistä enkä nettisolvaamista, niin jätän tämänkin asian arvailujenne varaan. Jos se nyt sinällään ketään edes kiinnostaa?


Benjaminin mukaan aiemmin taideteos oli olemassa siinä hetkessä, jossa se koettiin, ns. tässä ja nyt -kokemus, joka oli mahdollista ainoastaan siinä nimenomaisessa arkkitehtonisessa paikassa, jossa ko. teos sijaitsi. Tämä paikkasidonnaisuus vaikutti vahvasti koko siihen kontekstiin, jossa taide koettiin ja koetaan yhä vielä tänä päivänäkin. On varmasti eri asia kohdata Mona Lisa naistenlehden sivulla mainoksen muodossa kuin taidemuseossa, jossa pitää kulkea turkki päällä arvokkaasti kaulaa puolelta toiselle hitaasti venytellen. Kumman eduksi? Siihenkään en oikein tarkasti osaa ottaa kantaa. Teokseen liitetyt arvot ja asenteet vaihtelevat selkeästi sen esiintymiskontekstin mukaan. Toisaalta myös näillä alkuperäisteoksilla on aikojen saatossa tullut oma "riippumaton" historiansa, joka ei välttämättä perustu siihen eikä tuohon yhtään sen enempää kuin nykyään "mainoksissa" käytettäviin versioihin.


Loppujen lopuksi taiteen hitaus ja kokemuksen hitaus, niin teoksia tehdessä kuin niitä katsoessa saattaa antaa mahdollisimman "aidon kokemuksen" mikäli sellainen on nykyään ylipäätänsä mahdollista. Kun kerran nykyään on olemassa kaikenlaisia "hitausliikkeitä" maailman trendeinä, niin eiköhän kukin ihminen voisi ottaa agendaansa myös kokemusmaailmansa hidastamisen. Se tekee hyvää ja kaikkien meille tyrkytettyjen unelmien ja unien keskeltä saatamme jopa löytää ne aidot omat unelmamme. Take Your time, kuten britti, tai jenkki asian ilmaisisi. Pikaruoka on pikaruokaa - taiteessakin.

Vähäsen taidekritiikistä ja kulttuurijournalismistakin.

Puhe taidekritiikin tilasta ei ole uutta. Kulttuurijournalismin yleinen epämääräinen tila herättää aina satunnaisesti kiivastakin keskustelua – hyvä näin, etenkin jos siitä  otettaisiin edes joskus ns. onkeen.

Aina satunnaisesti saa kuulla tarinoita ja argumentteja kulttuuritoimittajien hampaattomuudesta ja perinteisen taidekritiikin katoamisesta unholaan. No asia on oikeastaan suhteellisen kaksiteräinen miekka niin sanotusti. Ei taiteilija tarvitse kritiikkiä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä kukapa olisi sellainen taiteilija, joka kysyy tekemisiänsä ja tekemistensä suuntää jollain sellaiselta, joka ei itse edes asiaa harrasta - muuten kuin teoreettisesti. Välillä tuntuukin, että ns. kriittikkojen keskuudessa on armoton kilpailu toinen toisilleen kirjoittamisessa ja snobbailussa. Kuka se nyt kulloinkin nokkelimmaksi heittäytyy.

Itse asiassa kritiikki, ottamatta mitään kantaa sen laatuun tai merkitykseen toimii taiteilijalle ja tekijöille paljolti pelkkänä markkinointina ja hänen asiansa puffaamisena. Kyynistäkö? Tuskin, onhan vain eräs asenne, jossa tekijälle aukeaa mahdollisuus ottaa oma työnsä hallintaansa. En siis millään muotoa ole taidekritiikiä vastaan, mielestäni sitä saisi olla myös päivälehdissä tarjolla paljon enemmäkin. Esimerkiksi oman paikkakuntani päivälehdessä näyttää selkeästi olevan vallalla asenne, että taidejutut ja kritiikitkään eivät muka kiinnostaisi lukijoita. Tämä asenne on erittäin outo ja vielä oudommassa valossa se näyttäytyy, kun ajattelee kuinka omalaatuinen ja aktiivinen taidekaupunki Tampere on ja miten pitkät perinteet sillä on erilaisilla taiteen aloilla teatterista kuvataiteisiin. Ne "suuret kertomukset" matonpesemisistä sun muista kesäaktiviteeteista sen sijaan sitten varmasti kiinnostavat suurta yleisöä. No lehdistön linja on lehdistön linja ja laiska journalisti on laiska journalisti.

Näinä päivinä taiteesta ei juurikaan kerrota mitään, pienimuotoisia galleriakierros -palstoja lukuunottamatta (luojan kiitos, että edes näitä löytyy satunnaisesti), ellei kyseessä ole ns. suurenluokan uutiset, kuten väkisintehdytskandaalit, ennätykselliset myyntihinnat  siis taide osakesijoittamisena, taiteen tylsät supertähdet, tuottajan ja kuraattorin omat erikoisintressit, kuten "kuraattori taiteilijana" ja niin edelleen. Kuitenkin suomalaisenkin taiteen aluskasvillisuudessa muhiin kasatolkulla kaikenlaista kiinnostavaa ja siellä on ennenkaikkea elämää. :-)

Toisaalta näinä aikoina kaikenlainen kulttuurikeskustelu ja kritiikki on siirtynyt yhä nemmän tänne internetin pauloihin. Esimerkiksi ArtReview sivuilla on mieleenkiintoisia keskuteluja taidekritiikistä ollut jo kauan. (Art Critcs, Do you take them serious?) Suomessa tällaista aktiivista kirjoittelua löytyy esimerkiksi http://www.mustekala.info/ sivustolta ja Kulttuurinavigaattorissa, josta heille kiitos ja kumarrus sekä onnittelut viitseliäästä työstä.