Taidepuheesta: In silvam non ligna feras.*

Joku taiteilija ( en todellakaan nyt muista kuka, valitan asiaa.) oli jälleen laittanut kuuleman mukaan pinon pöllejä suoraan suomalaisesta luonnosta galleriaan esille taiteena. Siitä sitten suomen johtavassa taidejulkaisussa HS:ssä on ollut jorinaa ja parran pärinää puolesta ja vastaan. Asiaa tai asiattomuutta, miten kukin nyt asian kokee. Itse kuulun siihen osastoon ihmisiä, jotka ovat kertakaikkiaan "vitun kyllästyneitä" noihin pinoihin, ja siihen että ne edustavat muka suuntaan tahi toiseen suomalaista luontosuhdetta. Kilin vitut! Vastahankaisuuteni ei todellakaan johdu asennevammoistani tai siitä, että jossakin on pino koivua, haapaa, mäntyä tai jotain muuta jaloa puuta, vaan yksinkertaisesti siitä seikasta, että aina kun esimerkiksi suomalaista designia esitellään jossain ( itsekin näittä näyttelyitä rakentaneena, huom...) niin tuo sama puupino ilmestyy kuin tyhjästä johoinkin kohtaa lattiaa könöttämään. Repikää siitä sitten - itseäni lähinnä kyllästyttää, mutta ei siitä sen enempää, ja ko. pöllipinoa EN ole edes nähnyt,joten kyseiseen teokseen kritiikkini ei siis millään muotoa kohdistu, jos niin luulitte. Ehei, kritisoin ainoastaan tietynsorttista yksitotisuutta, joka myös taiteessa, etenkin teoriapuolessa on hyvinkin ilmeistä.

 

Tuota yksitotisuutta sitten koettetaan selittää moninaisella taidepuheella, ja instituutioiden mukanaan tuomalla arvovallalla. Ihan vapaasti vaan, mutta laajemmalti ko. jorina ei varmaankaan kiinnosta juuri ketään, ellei joitakuita elämästä vieraantuneita amanuensseja sitten. Siinä se ongelma, ja villankoiran ydin myöskin ilmenee. Taidepuheesta on tullut marginaalissa tapahtuvaa "yläluokan sisäpiiriretoriikkaa", kuten esimerkiksi taidegraafikko Pekka Hannula blogikirjoituksessaan asiaa luonnehtii.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Siinäpä se. Taidepiirit (taiteen hallintopiirit) tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin muutkin yhteiskunnalliset instanssit näinä päivinä. Kukaan ei uskalla olla oikeastaan mitään mieltä mistään...ja se voi olla jopa vaarallista se. Tarkoituksenii ei siis tälläkään "rutinalla" ole heittäytyä hankalaksi, vaan kehottaa kaikkia taiteentekijöitä ja kokijoita olemaan avoimia omia vastaanottavaisia itsejään, ilman keinotekoista potaskaa. Vilpitön ja aito kokemus kiinnostaa yleensä aina, mikäli se antaa lukijalleen minkäänlaista tarttumapintaa.

 

Sulkeutuen suosioonne. 

 

* In silvam non ligna feras. Älä kanna puita metsään. (Horatius)

Itseymmärrystä etsimässä - Avantgarden jäljillä.

Toisinaan joitain kirjoja lukee pelkästään sillä humoristisella otteella, että sieltä mahdollisesti löytäisi omia alkulähteitään ja mahdollisesti juurikasvustoa omaa toimintaansa ajatellen. Juuri tällainen ajatus oli allekirjoittaneella siinä vaiheessa kun käteeni tarttui Avantgarden alkuperä –niminen kirja. No niin. Sehän sopii, tuumi häikäisevä nero tarttuessaan opukseen. Tuolta varmasti itseni löydän. Olenhan ollut avantgarde-taiteilija suomessa viimeiset 26 vuotta. Hämmästyitteko? No sitä se oikea avantgarde kuulkaa teettää. Mutta asiaan.

Monet kysymykset nykytaiteen kohdalla liittyvät enemmän tai vähemmän ko. avantgardeen.
Mitä se on? Missä se menee ja mitkä ovat sen mahdolliset keskeiset tunnusmerkit?
Avantgardella viitataan Wikipedian artikkelia ( tiedän tiedän…tämä ei ole tieteellisesti validia, mutta vitut siitä. En sitä yritä ollakaan, vaan avantgardisti :) siteeraten usein sellaisiin ihmisiin tai taiteellisiin teoksiin, jotka ovat ns. kokeilevia ja rikkovat aikansa vakiintuneita suuntauksia, mitä nämä sitten lienevätkään?. Sanaa käytetään taiteen yhteydessä erityisesti kuvataiteen, elokuvan, kirjallisuuden ja musiikin uusien virtausten yhteydessä, mutta myös mistä tahansa uudesta ajattelutavasta puhuttaessa esimerkiksi kulttuurin tai politiikan saralla. Avantgarde yhdistetään usein siis taidesuuntauksiin, jotka keskittyvät tekemään uudentyylistä taidetta tai "taidetta taiteen vuoksi". (No jaah! Onko olemassa lopultakaan muita syitä taiteen tekemiselle?)

Avantgarden käsite on taiteen sisällä ollut kuitenkin melko selkiintymätön, johtuen paljolti siitä seikasta, että ns. avantgarde ei ole ollut koskaan varsinaisesti mikään yhtenäinen koulukunta, vaan ennemminkin pitänyt sisällään useita eri taiteellis-filosofisia ja ideologisia liikkeitä, jotka ovat sitten saaneet ilmaisunsa erilaisina avantgardistisina ilmauksina enemmän tai vähemmän taiteellisesti. Avantgarde onkin enemmän ideologinen ajattelutapa kuin mikään vakiintunut ja validi taiteellinen tyylisuunta.

Teoksessaan Avantgarden alkuperä Irmeli hautamäki pohtii avantgarden merkitystä kolmen erilaisen teorian kautta. Esittelyssä ovat Renato Poggiolin, Peter Bürgerin ja Clement Greenbergin avantgarden teoriat, joiden avulla avantgarden ”pakenevaan mysteeriin” koetetaan päästä käsiksi. Edellä mainittujen lisäksi kirjassa tarkastellaan myös avantgarden ja postmodernin suhdetta mm. Jean-François Lyotardin ajattelun kautta.

Hautamäki on koonnut yksiin kansiin avantgarden teoriat, siis ne mitkä ko. liikeen historiassa nyt yleensä on ylöskirjattu, asettaen ne vertailuun keskenään selventäen niiden perusideat ja syntyhistoriaa. Avantgarden teoriat saavat historiallista painoarvoa ja asettuvat myös laajempaan yhteyteen länsimaisessa kulttuuri ja taidehistoriassa.

Kolmen edellä mainitun tunnetun ja perinteisen avantgardenteorian lisäksi Hautamäki käsittelee postmodernismin suhdetta avantgardeen. Uuden luomisen vaikeuteen väsyneet taideteoreetitkot ja käsitteellisesti orientoituneet taiteilijat ovat kehitelleet useita erilaisia (huonoja)selityksiä, joiden mukaan kaikki olisi jo keksitty ja modernismi kulkenut tiensä päähän ja kuollut. No tietääkö kukaan missä ruumis makaa? Niin kauan on kehitystä kuin on elämääkin. Olenkin joskus itse todennut ja ennen kaikkea havainnut, että taideteoreetikot eivät tunnista ”ajan henkeä”, vaikka siihen päänsä löisivät. Myös Hautamäki tuntuu kiinnittävän huomiota tähän epäkriittiseen ja henkisesti laiskaan postmodernismiin huomiota. Toisaalta teoksessa kyllä myös tartutaan onneksi myös postmodernismin kiinnostavampaan ja kriittisempään ajatusmallistoon.

Avantgarden alkuperä on mainio kokoelma kyseisestä taidesuuntauksesta kiinnostuneille ihmisille ja taiteilijoillekin. Ainoa ongelmallinen on se vallitseva kulttuurillinen tila, että avantgarde nyt  ei ole millään muotoa mahdollinen, muuta kuin jälkikäteen tarkasteltuna. Tämä ei tietenkään ole Hautamäen eikä edes nykyisen kulttuuritutkimuksen vika, vaan asian tila johtunee paljolti siitä seikasta, että avantgarde ei taivu tarkastelun otteeseen muuten kuin historiallisesti. Kenties juuri siksi avantgarde saakoon nimensä itsellään pitää.

Näyttelyn jälkeisiä...

Pirkanmaan kuva 2010 - näyttely päättyi eilen, ja tänään menikin sitten päivä teoksia näyttelytiloista pois hakiessa. Ihan hienoa oli, että sain olla mukana tuossa kattauksessa. Vähän suurempaa mediahuomiota olisin itse kyllä näyttelylle kaivannut, mutta minkäs teet. Jos ei niin sitten ei.

Sain myös viimeviikolla kutsun lähteä New Yorkiin näyttelynpitohommiin. Tarjolla olisi kuulemma kansainvälinen ryhmänäyttely ensi tammi-helmikuussa 2011. No pyysin galleriasta asiasta toki lisätietoja, vaikka vähän nyt pelkäänkin, että tällainen aikataulutus tulee minulle nyt hieman liian suurella vauhdilla. Intoa ja halua olisi toki lähteä visiteeraamaan taas vaihteeksi muuallakin kuin näissä tutuissa kuvioissa.

Sanokaa mitä sanotte mutta kyllä tuollainen kiinnostus (vaikka se ei sinänsä mihinkään johtaisikaan!) tuntuu ihan hyvälle ja nostaa sillälailla itsetuntoa, että joku jossain edes näyttää arvostavan ponnistelujani tällä taiteen kapisella saralla. Se on joskus hyvinkin pienestä positiivisesta signaalista kiinni tämä luovuuden loputon virta. No vastausta odotan ja katsotaan sitten käytännössä onko moiseen nyt millään muotoa reaalisia mahdollisuuksia. Ei siitä ennen sitä enää mitään. Olisi mukava saada Budapestin 2009 -näyttelylle jatkoa. Minuahan ei kotikulmilla tosin juuri tueta, joten sen verran on matalaa arvostus täällä, mutta viimekädessä - vitut siitä! Jos asiasta ei mitään enää tämän jälkeen kuulu, niin asia on sitten rauennut.

Nuo kansainväliset näyttelyt sinänsä herättävät toisenlaisen teoreettisen kysymyksen. Mikä on kansainvälisyyden tuoma lisäarvo kuvataiteilijalle itselleen ja kuvataiteelle yleisesti? Onko sitä? Onko sitä jopa liikaa? Miksi meidän pitäisi hakea oma itsentuntomme muiden arvostuksista tai arvostamisetta jättämisistä. Onko ns. ruohonjuuritason kansainväliset suhteet yhtään sen merkityksettömämpiä kuin suuret ns. "huipputotantohankkeet?" Huomaatte lainausmerkit - ne kertovat oman suhtautumiseni asiaan.

Ruohonjuuri on aina ruohonjuurta ( siellä se elämä löytyy - taiteessakin), ja ne tupataan kuittaamaan aika nopeasti yleensä tyyliin "kyllähän nyt ulkomaille voi kuka tahansa mennä" tai voidaan sitä sitten kyllä suoranaisesti yliarvostaakin tyyliin "hänellä ja tuolla on vankka ulkomainen näyttelytausta" ja niin edelleen ja niin edelleen...itse tuotannot eivät välttämättä hypestä tai sen puutteesta huolimatta muutu yhtään paremmiksi tai huonommiksi kuin ne tekijöidensä toimesta tehdään.  Muistan nyt sellaisenkin, että töissä ollessani eräs vierailija alkoi pitämään esitelmää jostakin tekijästä, lanseeraamalla tätä Viron johtavaksi graafikoksi. No korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta mieleni teki kyllä kysyä, että jos hän on johtava graafikko niin mitä hän johtaa? Soon kuulkaa vähän kuin "taiteellinen johtaja" Hiton hieno titteli ja hyvältä kuulostaa, mutta käytännössä aika yhdentekevä muuten kuin egon paisuttamisessa. ( Tässä vaiheessa jälleen "kohteliaisuusmiehet" kumartavat)

Kenties suomalaisessa pienessä taidepiiripienessä onkin eniten merkitsevää ( ja eniten häiritsevää!)  juuri se, että kuka tekee - missä ja kenen toimesta tai kenen kanssa. Tietyt nimet ja tietyt toimijat ikäänkuin takaavat laadun tai muuta vastaavaa. Täytyy olla "näyttöä" (Lue: viittaan 70 -luvun tuotantooni ja menneisiin apurahoihini. Hyvää tuppaa tulemaan! ;-)

Itse olisin valmis käsittämään asian mieluummin jääkiekkotermejä siteeraten seuraavasti: Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin näyttelysi ( vaihtosi!). Tosin onhan siinäkin lajissa tähdistöä, joka nyt ei juuri mihinkään kykene, mutta pelissä he sentään löytävät itsensä äkkiä vaihtopenkiltä tai vilttiketjussa. Taiteen saralla "tahteys" ja sananvalta tuntuu olevan jossain ympyröissä vakio ja pysyvää, vaikka ********** olisi mädäntynyt jo kauan sitten. Ja hei lisää lätkää - entäs jos taiteen "seeprat" ovat ihan pihalla koko pelissä? Kukapa tietää.

Ja taas: Höpöhöpön höpöhöpö

Taas on valtakuntamme "henkisessä pää-äänenkannattajassa" jaksettu jauhaa taidepuheesta.

Kaisa Heinänen aloitti Helsingin sanomissa keskustelun artikkelillaan, jonka otsikko oli ”Taidepuhe on usein höpöhöpöä”. (HeSa 7.9.2010) ja  Ari Kakkinen vastasi artikkeliin samalla tasolla ja taidolla, että  ”Höpöhöpön höpöhöpö” (HeSa 16.9.2010).

Itsekin olen asiaa, siis tätä taidepuhetta, joskus aiemmin kommentoinut. En viitsi sen laajemmin sitä enää tässä tehdä. Totean vain jälleen kerran, että taidepuheen teoretisoituminen on oikeastaan yksinomaan  akateeminen ongelma, koska he eivät ilmeisesti kykene elämää teoretisoimatta aistimaan, mutta ikävä kyllä ko. taidepuhe sellaisenaan karkoittaa mahdollisesti laajempaa kiinnostunutta taideyleisöä, joka ei taidepuheen liirunlaarumiin jaksa syventyä.

Taidetta on takuulla olemassa myös ilman teoriaa, sanoi teoreetikko asiasta sitten mitä hyvänsä. Niin että höpöhöpö vain kaikille tasapuolisesti.