Taidekäytäntöä

Mielessäni on pyörinut jo jonkin aikaa tietynlaisia ajatuskuvioita taiteen teorian ja käytännön välistä rajanvetoa koskien. Teoriat yleensä puoltavat ja käsittelevät taidetta useasti itseisarvona ja taidekäytäntö taasen koettaa taivuttaa taiteen milloin mihinkin agendaan. Kansanterveyteen, kansatieteeseen, politiikkaan ja ideologiaan, itsensä paremmaksi tuntemiseen ynnä muuhun sellaiseen, mitä nyt mieleen juolahtaakin..

Ajattelinkin itse pohdiskella myös aihetta laajemminkin ja jopa kirjoittaa asiasta tänne, kunnes huomasin että Laura Norppa niminen henkilö olikin jo asiaa tavallaan tuumaillut, joten kumarrus hänelle, säästit meikäläiseltä tavallaan kirjoittamisen vaivan. Kiitos siitä! :-)

Linkki artikkeliin Taiteen välinearvo ylittää itseisarvon löytyy tästä.

Sulkeutuen suosioonne!

Taidepuheesta: In silvam non ligna feras.*

Joku taiteilija ( en todellakaan nyt muista kuka, valitan asiaa.) oli jälleen laittanut kuuleman mukaan pinon pöllejä suoraan suomalaisesta luonnosta galleriaan esille taiteena. Siitä sitten suomen johtavassa taidejulkaisussa HS:ssä on ollut jorinaa ja parran pärinää puolesta ja vastaan. Asiaa tai asiattomuutta, miten kukin nyt asian kokee. Itse kuulun siihen osastoon ihmisiä, jotka ovat kertakaikkiaan "vitun kyllästyneitä" noihin pinoihin, ja siihen että ne edustavat muka suuntaan tahi toiseen suomalaista luontosuhdetta. Kilin vitut! Vastahankaisuuteni ei todellakaan johdu asennevammoistani tai siitä, että jossakin on pino koivua, haapaa, mäntyä tai jotain muuta jaloa puuta, vaan yksinkertaisesti siitä seikasta, että aina kun esimerkiksi suomalaista designia esitellään jossain ( itsekin näittä näyttelyitä rakentaneena, huom...) niin tuo sama puupino ilmestyy kuin tyhjästä johoinkin kohtaa lattiaa könöttämään. Repikää siitä sitten - itseäni lähinnä kyllästyttää, mutta ei siitä sen enempää, ja ko. pöllipinoa EN ole edes nähnyt,joten kyseiseen teokseen kritiikkini ei siis millään muotoa kohdistu, jos niin luulitte. Ehei, kritisoin ainoastaan tietynsorttista yksitotisuutta, joka myös taiteessa, etenkin teoriapuolessa on hyvinkin ilmeistä.

 

Tuota yksitotisuutta sitten koettetaan selittää moninaisella taidepuheella, ja instituutioiden mukanaan tuomalla arvovallalla. Ihan vapaasti vaan, mutta laajemmalti ko. jorina ei varmaankaan kiinnosta juuri ketään, ellei joitakuita elämästä vieraantuneita amanuensseja sitten. Siinä se ongelma, ja villankoiran ydin myöskin ilmenee. Taidepuheesta on tullut marginaalissa tapahtuvaa "yläluokan sisäpiiriretoriikkaa", kuten esimerkiksi taidegraafikko Pekka Hannula blogikirjoituksessaan asiaa luonnehtii.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Siinäpä se. Taidepiirit (taiteen hallintopiirit) tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin muutkin yhteiskunnalliset instanssit näinä päivinä. Kukaan ei uskalla olla oikeastaan mitään mieltä mistään...ja se voi olla jopa vaarallista se. Tarkoituksenii ei siis tälläkään "rutinalla" ole heittäytyä hankalaksi, vaan kehottaa kaikkia taiteentekijöitä ja kokijoita olemaan avoimia omia vastaanottavaisia itsejään, ilman keinotekoista potaskaa. Vilpitön ja aito kokemus kiinnostaa yleensä aina, mikäli se antaa lukijalleen minkäänlaista tarttumapintaa.

 

Sulkeutuen suosioonne. 

 

* In silvam non ligna feras. Älä kanna puita metsään. (Horatius)

Hiukan luettavaa ja pohdittavaa.

Tuyolla linkeissä muutama taideasioihin liittyvä ja mahdollisesti kiinnostava artikkeli taiteen ja kulttuurin ohdakkeisilta poluilta. En jaksa nyt referoida artikkeleita, joten linkitän ne tänne sellaisinaan. Tehän osaatte kieliä, eikös? Jutut ovat muistaakseni Brian Shervin nimisen henkilön jokainen.

• Identity found / Identity lost: Do art world labels define you?
  
• Why Artists Need to Develop a Thick Skin: Part 1 -- What is a thick skin... and why do artists need one?
  
• Why Artists Need to Develop a Thick Skin Part-2 -- How do artists develop a thick skin?

Mr Pricasso oletan?

Eteeni sattui Voima-lehden verkkosivuilta Petri Rautiaisen 05.04.2012 kirjoittama artikkeli australialaisesta Tim Patch nimisestä taidemaalarista. Tim Patch tunnetaan myös nimellä  Pricasso ja hän lienee maailman tunnetuin ja kenties ainoa jatkuvasti peniksellään maalaava taiteilija. Onhan noita satunnaisesti joku aina kokeillut jossain ennenkin, mutta...herran vekotin on maalarin työkalu. Matka Pricassoksi alkoi kuulemma jossain bileissä tehdystä ”et uskalla” -tempusta ( tähänkö nyt sitten laitetaan, että pojat on poikia - no olkoon niin! :). Munalla maalaus onnistui kekkereissä kuuleman mukaan yllättävän hyvin, ja siitä se ura on sittemmin taiteilijalle urennut.

Herra Pricasso maalaa kuulemma pääasiassa eroottisilla messuilla ja vastaavissa tapahtumissa, joten pitihän sekin arvata, että pornoksi menee. Miksi ei taidemessuilla, kysyn vain ihan näin viattomasti. Iso osa tekijän tuloista tulee tällä hetkellä erilaisista tilauksista, jotka hän kuulemma maalaa sähköpostiinsa tulevista valokuvista. Itse maalausprosessi taltioidaan videolle todisteeksi.Mahtaakohan siis asiakas saada videonkin ko. luomisprosessista.

Pricasso on kuulemma myös lähettänyt teoksiaan erilaisiin taidekilpailuihin, saamatta isompaa tunnustusta. Noh, se on juuri tuota taiteen ihmeellistä juhlavuutta, jossa teoksia pitää ihailla turkispuuhkassa arvokkaasti päätään puolelta toiselle käännellen ja hymähdellen.

Taiteilijan tunnetuimpia maalauksia lienevät  muotokuvat eri poliitikoista. Kuvien muotokieli on kuulemma satiirista, ja provokatiivista. Esimerkkinä vaikkapa G. Bush, T. Blair tai S.Palinin naamat, jotka  on vedelty kankaalle tällä orgaanisella pensselillä.(esimerkkikuva!)

Isompaa palautetta taiteilija ei ole jutun mukaan kuitenkaan saanut, mitä sietää ihmetellä. Ehkäpä muualla osataan suhtautua satiiriin ja ironiaan niin kuin siihen kuuluukin, eikä hermostua pienistä, kuten armaassa kotosuomessamme niin usein tapahtuu.

Kaipa se on taas tätäkin kommentoitava.

Viime viikon varsinaisia puheenaiheita kulttuuri- ja taidepiireissä tuntui olevan perussuomaisten kulttuuriohjelmaa. Aihe on kyllä jo keritty niin totaalisesti loppuunkaluamaan ja huonoksi havaitsemaan, että voisiko siihen mahdollisesti enään mitään lisätä? Ennenkuin aloitan niin sanon heti, että melkoista paskaa tuo teksti minustakin kyllä on, mutta kuinka se lopultakaan eroaa minkään muun puolueen ja poliittisen järjestön vastaavista. Anarkistisen maailmankuvan omaavana henkilönä siis vain ja ainoastaan ihmettelen asiaa.

Persujen mukaan "Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle."

Kysymys kaikille muille puolueille ja "heikäläisten maailmankuvan" jakaville. Mikä tässä on sellaista uutta ja paheksuttavaa jota te ette ole jo käytännössä tehneet? Sitä ei pidä kuitenkaan unohtaa, että esimerkiksi valtion taidevirkamiehet ja naiset sekä kaikenlaiset merkittävyyksien asiantuntijat ovat määritelleet tähänkin asti kaiken aikaa sitä mikä taide on arvokasta ja mikä ei erilaisilla apuraha- ja palkitsemisjärjestelmillä sekä julkisilla taidehankinnoilla. Pata kattilaa soimaa taas kerran ja tässä suhteessa nuo syytökset tästä PS:n "kulttuuritotalitarismista" menevät kyllä allekirjoittaneesta aika pahasti päin männikköä.  Sitäpaitsi puheet kulttuurin ja taiteiden merkityksestä on tähänkin asti kuuluneet ainoastaan niihin hetkiin, kun joku omasta äänestään pitävä on pitänyt juhlapuheita joissakin kansallisissa hengennostatusjuhlissa. Talk is cheap!

Syytökset stalinismista, kansallissosialismista, äärioikeistolaisuudesta tai mistä nyt hyvänsä kuuluu tämän ajan "suureen" vaalikeskusteluun ja tuollaisena se varmasti tulisikin ottaa. En tiedä muista, koska en heistä ole koskaan ennenkään tietänyt, mutta allekirjoittanut väittää ettei " häikäisevän neron" asema ja positio kulttuurin kentillä tule muutumaan mihinkään suuntaan, vaikka "vallassa" olisi sitten kuka hyvänsä -  ikävä kyllä. Paskiaisia löytyy kaikista portinvartijoista näkökannoista riippumatta.

Kukin vastaatkoon identiteetistään miten haluaa, se ei allekirjoittanutta juurikaan edes kiinnosta, mutta erilaisia kuppikuntia on myös kulttuurin kentillä ollut aina asiantuntijoista sanakirjojen toimittajiin, ja aina heitä tulee olemaan, joten meidän lienee kai vain parasta tunnustaa tosiasiat, totuttautua niihin ja lopulta jättää koko helahoito omaan arvoonsa. Lakatkaa pelkäämästä hyvät ihmiset!

Oscar Wildea siteeraten ja vapaasti muokaten. "Ihmiset kysyvät minulta millainen olisi hyvä hallinto taiteelle ja taiteilijoille? Vastaan, että ei hallintoa lainkaan!"  Tämän allekirjoitan.

Masses are asses - taide ja massat.

Teoksessaan Massojen kapina (La rebelión de las masas, 1930) espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset kritiseeraa maailman modernisoitumisen myötä syntyvää henkisesti vetelää ja laiskanpulskeaa ihmistä, joka on kovin kiinnostunut omista oikeuksistaan mutta tuskin lainkaan velvoitteistaan ja velvollisuuksistansa. Länsimaisen sivistyksemme pohja sekä tieteen ja teknologian syvärakenteet jäävät täysin tällaisen ihmistyypin ymmärryksen ulkopuolelle. Elämän päämäärät asetetaan siten, että ne voidaan myös saavuttaa nopeasti välittömän tyydytyksen periaatteella. Niinpä nämä päämäärät asetetaan sitten juuri niin matalalle, että ne myös toteutuvat jatkuvassa mainosmaisessa  mielikuvavirrassa.

Taide ja kirjallisuus olivat Ortega y Gassetille vain "valeasuista filosofiaa". Hän totesi, että mikäli ihminen ei ymmärrä jotain teosta, hän tuntee itsensä nöyryytetyksi, sillä hänellä on hämärä tunne omasta alemmuudestaan. Tätä alemmuutta hänen on pakko tasapainottaa osoittamalla mieltä teosta kohtaan. Enemmän kuin taideyleisöltä tänä päivänä kuuleekin omituista, luoja tietää kenelle kohdistettua vakuuttelua siitä, että ”minä kun en ymmärrä taidetta, kerro lisää, tai kuinka selittäisit pienelle vihreälle miehelle sen taikka tuon?” Siinä sitä sitten tekijä tuntee itsensä täysin pösilöksi tuollaisen näennäisnöyrän henkiseen ylpeyteen verhotun tiedustelun myötä, jolla itse asiassa lienee vain tarkoitus ampua tekijä alas omista sfääreistään. Mitäs luulee itsestään liikoja? Luuleehan.

"Massat" ja heidän asenteensa ovatkin tottuneet nykyään näyttelemään määräävää osaa joka alalla, ja niinpä niiden mielestä taide on jonkinlainen loukkaus heidän ihmisoikeuksiansa kohtaan, sillä se avautuu vain etuoikeutetuille (jos heillekään), jotka ovat aatelia vaistoiltaan ja aristokraatteja älyltään. Taidetta voidaan täällä hyvin siis tehdä äänestyspäätöksillä. vai voidaanko? Suomihan on järjestötaiteiljoiden, laitostaiteen ja lautakuntakulttuurin ihannemaa. Amen.

Missä hyvänsä taiteilijat muusta porukasta erilaisina ja toisin perustein asioihin suhtautuvina näyttäytyvät, niin johan alkavat suuret massat pillastuneina potkia vastaan. Kuka sekin luulee olevansa? Luuleekohan se nyt oikein oikea taiteilija olevansa? Ei riitä kapasiteetti ei, eikä se muuten seurustele oikeiden ihmisten ja seurapiirien kanssa. Täytyy olla siis paska tyyppi. Näin ollen voidaan sanoa että pahemmanlaatuinen lahjakkuuden nujertaminen on kulttuurillista. Pohjoismaissahan on kauan sitten ollut tiedossa Janten laki, joka paljolti kuvaa meikäläistä henkistä ilmapiiriä yhä edelleenkin. Janten lain säännöthän menevät seuraavasti:

• Älä luule, että sinä olet jotain.
• Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
• Älä luule että olet viisaampi kuin me.
• Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
• Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
• Älä luule, että olet enemmän kuin me.
• Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
• Älä naura meille
• Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
• Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.

Niinpä. Ja niinhän se on, että massaihmiset tässä yhteiskunnassa antavat kaiken tukensa järjestelmälle, joka tätä keskipakoisvoimaista pakkovaltaa harjoittaa, sillä ”kyllä tämä maailma jokaiselle hänen paikkansa jossain vaiheessa näyttää” , kuten mm. allekirjoittaneelle on sanottu samalla kun kustaan kintuille. Paskamaisinta tässä on vielä se, että maassamme on ainostaan se noin 5 miljoonaa ihmistä, koska se on hieman rajallinen ja vajaa määrä vapaille taidemarkkinoille.

Massojen kapinassaan Ortega y Gasset osoittaa erityisesti, että massaihmisiä on kaikissa yhteiskuntaluokissa – massaihmisyys on siis ihmisen henkisen tilan kuvaus eikä termi, joka liittyy johonkin tiettyyn ennalta määrättyyn yhteiskuntaluokkaan. Tässä päästäänkin koko artikkelin pituisen johdannon jälkeen olennaiseen kysymykseen: onko ns. "populaarilla" ja nk. "korkealla" loppujen lopuksi mitään eroa, ja mikä se ero on? Kun annat vastauksesi, mieti mitä se kertoo vastaajastaan.

Taide parantaa työpaikan ilmapiiriä

Norjassa on jälleen kerran tutkittu se, jonka kaikki jo ennestään tietävät. Nimittäin, että taide-elämykset parantavat työpaikan ilmapiiriä. Tutkimuksessa 15 erilaisen yrityksen henkilökunnalle tarjottiin mm. musiikkia ja kuvataidetta töissä ja työpaikan ulkopuolella. Tulosten mukaan taide-elämykset paitsi ilahduttivat väkeä, myös lisäsivät oppimista ja paransivat työpaikan ilmapiiriä. Tutkimus tukee aiempia havaintoja taiteen vaikutuksesta terveyteen. ( asia jota kuitenkin jollain lailla ihmettelen. Miten siis? ) Tutkijat toteavat kuitenkin, että tarvitaan lisää tutkimustietoa ennen kuin voidaan tehdä pidemmälle meneviä johtopäätöksiä taiteen vaikutuksesta työn tuottavuuteen. ( Tämä se vasta kiintoisa ajatus onkin! :-)
Jatkoa odotellessa!

Autodidaktit - nuo kammottavat anarkistit taidemaailman ympärillä.

Sattuipa käteeni vanha Hesari (15.7. 2010), ja vaikka en vanhoja lehtiä juurikaan lue, niin nyt tein poikkeuksen. mainitussa aviisissa oli artikkeli itseoppineiden taidetyöläisten vaikeasta tiestä ammattiinsa sekä hyväksynnän saamisesta taidealalla No nih!

Hienoa, että joku ottaa ko. asian ja tematiikan myös tarkempaan käsittelyyn. Itseoppinut on siis tekijä, joka itse - kouluja käymättä ja lupaa kysymättä on hankkinut taitonsa sekä osaamisensa kulloinkin puheena olevalle alalle. Tällä erää siis taidetyöhön. En sitten lopultakaan tiedä kenen "ongelma" tämä on? Vai onko kyseessä ongelma ollenkaan.

”Itseoppiminen” ei pahemmin hurraa huutoja herätä Suomessa, tässä pyhän koulutuksen luvatussa maassa, jossa ei edes taiteilla saisi ilman tutkintoja. Näitä tutkintoja jotkut taiteilijat sitten hankkivatkin jonotolkulla toinen toisensa perään, niin että näyttelyluettelon koulutusosastolla on n. 45 riviä kaikenlaista koulua. Pakostakin tulee mieleen hämmästyneisyys siitä, että moisella ”pätevöitymistarpeella” ei voi olla muuta merkitystä kuin aivan helvetillinen alemmuuskompleksi suhteessa omiin kykyihin taiteilijana sekä omaan osaamiseensa.

Koska myös taiteen kentällä vallitsee selkeä nokkimisjärjestys, voi vaihtoehtoisesti olla kysymys ns. taidemaailman ”Bourdielaisesta” pelistä taiteen leikkikentällä, jossa pitää erottautua ja pyrkiäkin erottautumaan muista vähempiarvoisista kuvanvääntäjistä kuten autodidakteista ja muista hiekkalaatikon ulkopuolisista tekijöistä. Mitä sitten lie pelkäävät noissa itseoppineissa? Luovuutta? Hulluutta? Vilpittömyyttä? Mikäli tuota omituista pelkoa ei olisi, niin ei tuosta tekemisen "harrastuneisuudesta" tarvitsisi koko ajan muistuttaa ja olla toisten tekemisistä niin kovasti peloissaan. Muistan jokin aika sitten, kun näin TV:stä tarinan Tanskan Kuningattaren maalauksia esittelevästä näyttelystä. Siinäkin muutama "taideammattilainen" (lainausmerkit tarkoituksella! :-) kiiruhti kovasti toteamaan, että Kuningatar on omasta mielestäänkin pelkkä harrastelija, ja että niiden "taiteellinen arvo" (lainausmerkit edelleen tarkoituksella!) on mitä on. Muistan ainoastaan ajatelleeni, että voi herranen aika. Antakaa nyt naisen maalata. Ei ole helppoa olla kuningatar.

Taiteilijaksi tuleminen koulutuksenkin kautta kuulostaa tietysti helpolta, mutta sitä se ei varmasti kuitenkaan edes koulutetuilla tekijöillä ole. Yleensä tie taiteilijaksi kulkee erilaisten kerhojen, opistojen-, ammatti- ja korkeakoulujen kautta. Jos yleistäen voidaan arvioida että ammatin oppiminen ja näkemyksen kypsyminen vaatii useamman vuoden työn, niin eikö koulutuksen systeeminä voisi sitten tuota kypsymistä vauhdittaa?  Omatoiminen asioiden omaksuminen vie helposti enemmän aikaa, asianosaisesta riippuen. Vaan entäpä jos onkin kyse asian itsensä eli taiteen luonteesta, joka vaatii sen ajan minkä sitten vaatii.

Entäpä mikäli koko järjestelmä perustuukin silkkaan ruskeakielisyyteen? Opinahjoissa luodaan suhteita toisiin opiskelijoihin, vanhempiin kollegoihin, opettajiin ja muihin alan toimijoihin, jotka ovat liian laiskoja lähtemään Kiasmaa edemmäs kalaan. Taidekentällä on hyötyä kaverisuhteista, edellyttäen että sellaisia hankittua saa, ja siitä että järjestelmään integroituu eli ”kasvaa” sisälle. Taideyhteisöt suhtautuvat yleensä aika karsaasti itsenäisesti alalle pyrkiviin, sekä niihin, jotka toimivat pelisäännöistä poiketen tai tekevät vähemmän muodikasta taidetta. Olepa siinä sitten luova!

Allekirjoittaneen omissakin kokemuksissa on kyllä hauskoja, sekä suoraan sanoen erittäin hauskoja sattumia ja esimerkkejä taideasiain tiimoilta ja ympäriltä. Esimerkiksi gallerioiden ja näyttelytilojen näyttelyhauissa olen törmännyt tilanteeseen, jossa näyttelytilaa ei anneta, koska ”harrastelijoille” löytyvät ihan toiset foorumit. Harrastelijoiden foorumeilta (mitä ne sitten lienevätkään?) sitten todetaan, että mitä sinä täällä, koska nämä tilat on tarkoitettu enempi sellaisille alan harrastelijoille kuin ammattilaisille. Vähemmästäkin kuulkaa meinaa iskeä identiteettikriisi!

Siihen kysymykseen, jonka aina joka paikassa, missä pitkäkaulaiset ”kyldyyripersoonat” liikkuvat kuulee: Oletko ”oikea taiteilija"? Vastaan nyt tämän ja ainoan kerran. Koko kysymyksen asettelu on mielestäni aivan sieltä, minne ei päivä paista, eli siis väärä. Entäpä mikäli minusta taiteilija ei edes ole mikään ammatti, vaan jotain ihan muuta. Itselläni on toki myös alaa sivuava ammatti, joka pitää allekirjoittaneen leivänsyrjässä kiinni, ja vapauttaa minut samanaikaisesti ns. taiteen apurahakilpailusta. Mitä sen on lopultakaan väliä. Maalaan, ja teen taidettani, kysymättä lupia siihen keneltäkään, piste. Ottakaa tai jättäkää!  Autodidaktina on varaa olla myös anarkisti kuvataiteen hiekkalaatikoilla alias taidemaailmassa. Fakta on, että välineet ja tekniikat voidaan kulloinkin opettaa tarpeen mukaan, tai ne voi jopa herra paratkoon opetella ihan itsekin, mutta itse sitä kuuluisaa luovuutta, ei kouluissa, edes niissä viidessätoista - kolmenakymmenenä viime vuotena käydyssä akatemiassa kyetä opettamaan.

Toinen esimerkki alan hupaisista ”skitsoista” ovat nämä monet taideyhdistykset ja seurat, joita Suomi on pullollaan. Ensiksi pitää mainita, että minulla ei todellakaan ole noita taideporukoita vastaan yhtään mitään ja kuulunhan itsekin muutamaan sellaiseen. Koomista tilanteessa on mielestäni kuitenkin eri seurojen erilaiset pääsy- ja pätevyysvaatimukset. Esimerkiksi sillä alueella, jossa asun on muutama taideyhdistys ja seura, jotka kuuluvat samaan taiteilijoiden ns. kattoyhdistykseen, joten pääsykriteerit pitäisivät tietyllä tapaa olla yhteneväiset. Kuitenkin toiseen seuraan pätevyys riittäisi ja toiseen ei. Lähinnä huvittaa, tämä tällainen kuitenkin, vaikka se tuntuukin perustuvan aivan silkkaan mielivaltaan. Eräissä seuroissa on jäsenistössä sitten erikseen ns. harrastajajäseniä ja taiteilijajäseniä. Jonkin seuran harrastajajäsen, voi olla jonkin toisen seuran taiteilijajäsen ja päinvastoin. Yleensä tuollainen ”taiteilijajäsenyys” on vielä kohteelleen kalliimpaa kuin ns. harrastajajäsenyys, eikä ko. hinnanerolla saa muuta etua, kuin ”tittelin”, johon taas kerran kuuluu kysymys: ketä varten? Ammatilliset tiedot ja informaatiot ovat yleensä saatavissa myös sellaisen seuran kautta joka ei jaottele jäsenistöään oikeisiin- ja Wannabe-taiteilijoihin.

Haluatko taidetähdeksi?

Vuosien takaa löytyi tuommoinen sivusto, jossa ohjeistusta kaikille taidetähdiksi haluaville. Muutamaan tuollaiseen toimintaan viittaavaan näyttelyyn olen, näyttelyitä sen enemmän nimeämättä, lähiaikoina myös törmännyt, joten kertaukseksi ohjeet... Perustelut näet itse artikkelista. Kannattaa tutustua. :-)

1. Valitse taiteenlajisi
2. Älä tee siitä liian vaikeaa
3. Varasta, varasta, varasta
4. Älä keikuta venettä
5. Pidä pokka
6. Kuinka pitkälle olet valmis menemään?

Artikkeli Haluatko taidetähdeksi? on julkaistu alunperin Megafonissa #2 2003-02-07
(kirj. M. Pyhtilä)
 
Originaali artikkeli, on kopioitu/plagioitu seuraavista artikkeleista:
Luther Blissett: Ten point guide to being a cult artist, Big Issue 23.3.96
Stewart Home: How to be an art tart, Big Issue 17.-23.2.97
John Waters: How to become famous, National Lampoon 5/85

Artikkeliin pääset mm. tästä.