Hae tästä blogista

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anarkismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anarkismi. Näytä kaikki tekstit

14. elokuuta 2012

Ulos mukavuusalueelta - unohda tyylikysymykset.


Oletteko koskaan saaneet kehotusta tulla ulos mukavuusalueeltanne (mikä se sitten lieneekään?) ja ns. ottaa lisää vastuuta asioista jotka eivät teille mitenkään kuulu? Luultavimmin olette.

Hupaisaa on, että yleensä tällainen liikuttava vetoomus tulee sellaiselta henkilöltä, joka haluaa delegoida sinulle omat velvollisuutensa vedoten omiin kiireisiinsä tai mihin lie. Rakkaat kanssavaeltajat, tämä tarina on tosi. Katselkaa ympärillenne ja ihmetelkää, tämä on yleisempää kuin arvaattekaan. Tuollainen on kyseisiltä tyypeiltä silkkaa henkistä vetelyyttä, ja sitähän tässäkin valtakunnassa uusiutuvan luonnovaran tapaan riittää. Mieleen tuleekin My fair ladyn laulu "With a little bit of luck", jossa kivalla tuurilla joku tekee sinunkin työsi.

En todellakaan kiellä mukavuusalueelta ulostulemisen tärkeyttä. Rajoja tulee ainakin yrittää pistää palasiksi niin taiteessa kuin elämässä yleensäkin. Haluaisin vain ajatella, että se on itsestäänselvyys, jota ei pitäisi erikseen ihmetellä tai odottaa. Tosiasiahan on että luova työ vaatii juurikin tuota ulostuloa ja osaamisalueen laajennusta, ainakin toisinaan, siihen asti kunnes kyseinen työnalla oleva "projekti" on saanut loppupisteensä.

Mikäli tuota ei tapahdu, taiteilijalle syntyy äkkiä ns. tyyli, josta hänet helposti tunnistaa. Onko se sitten hyvä, vai onko siinä tyylissä sitten havaittavissa erilaisia kehityslinjoja ja variaatioita? Kysymys ei ole millään muotoa helppo tai yksiselitteinen. "Paikalleen jämähtänyt" tyyli auttaa tutkijoita ja kriitikoita kulttuurituotteiden ja taideteosten tunnistamisessa, sekä auttaa ostavaa kansanosaa saamaan kokoelmiinsa jotain tuttua ja jo valmiiksi taiteeksi luokiteltavaa, siis arvokasta. Ymmärrettävää tuolta kantilta. Vastaanottajalle tarkasteltava artefakti on objekti, mutta miten on asia taiteilijan kanssa?

No itse asiassa halusin vain ja ainoastaan todeta sen seikan, että taiteilijalle ( oli taiteenala mikä hyvänsä) tuollaisen vaatimuyksen esittäminen ns. vakavalla naamalla on lähinnä naurettavaa sillä ainakin ne taiteilijat, jotka tunnen (itseni mukaanlukien) elävät jatkuvissa prosessinomaisissa "rajatiloissa", jolloin pahimmillaan ei enää kenelläkään ole mukavaa. Se siitä mukavuusalueesta sitten. 

Niinpä päivän mottona  menköön seuraava Picasson, joka muuten oli itse varsinainen tyylittömyyden mestari ,vaikkakin silti tunnistettava, toteamus.  I am always doing that which I can not do, in order that I may learn how to do it.

Sulkeutuen suosioonne - Love Ya all!.

24. heinäkuuta 2012

Työhuoneella 24.07.2012

Minä olen kyllästynyt olemaan kiltti. Taiteellisesti tai muutenkaan
Minä olen kyllästynyt yltämään ihmisten määrittelemiin mittoihin,
ja kelpaamaan vasta ne täytettyäni. Teidän mittanne eivät osu lähellekkään omiani. Onko vika siis minussa vai teissä? Äh, antaa olla.

Minä olen kyllästynyt olemaan muille mieliksi ja tietämään paikkani systeemissä, ja sen rattaissa, vain ja ainostaan pitääkseni portinvartijat tyytyväisinä. Pyh! Olen kyllästynyt väheksymään omia ajatuksiani ja leikkimään näennäisen alentuvaa niiden edessä, jotka kuulemma tietävät paremmin. Olen kyllästynyt ihmisiin, ja heidän hyväntahtoisiin neuvoihinsa. Mitään merkitsemättömiin puheisiinsa, vain siksi että karuselli pyörisi. Eivät he minua tunne, eivätkä osaa lokeroida tekemisiäni, vaikka niin luulevat. Taitavat jotkut pahimmillaan jopa pelätäkin. Syystä, vai syyttä? Tiedä häntä. Piiri pieni pyörii.

Olen kyllästynyt siihen, että toiset tuntuvat tietävän minua paremmin, mitä osaan ja mitä en.
Mihin kykenen ja mihin taas en. Tämä elämä on minun, tämä sydän on minun, minä tiedän miten se sykkii. Mitä se ajattelee, mitä se tuntee ja ennen kaikkea miten se toimii.

Kiltteys on raskasta. Kiltteys on syvältä. Siinä joutuu väheksytyksi ja helposti kölin alitse vedetyksi. Olla arvostettu ja hyväksytty sellaisenaan, se on ihmisten
keskuudessa harvinaista, ja vielä harvinaisempaa taidekuvioissa, sillä kaikesta täytyy maksaa. Mikään ei ole ilmaista. Sanoit maalaavasi punaisen pallon, teitkin sinisen, senkin huijari, olet kaulaasi myöten kusessa ja meille anteeksipyynnön velkaa, hunsvotti.

Minä olen vain se mikä olen, oma itseni ja jos en sellaisenani kelpaa, sille ei voi mitään.
Teen mitä teen. Luon mitä luon. Ellei kelpaa, antaa olla. En aio ostaa kenenkään hyväksyntää! Minulla on omat ystäväni, en tarvitse sinun kavereitasi.


Sulkeutuen suosioonne! 


Ps. Heitä voltti!

16. joulukuuta 2011

Art is what You make it. At least I hope so!

Tässä ja nyt. Vuoden viimeisessä blogikirjoituksessa muutamia mietteitä taas tuostakin
otsikkoa sivuavasta asiasta, kun olen taas noita taideasioita seuraillut. Taidehan on, tai 
sen pitäisi olla, puhtaasti henkilökohtaista ja kommunikatiivista, niin tekijän kuin katsojankin
kantilta.Taidetta ei siis tee yksinään taiteilija vaan myös teosten vastaanottaja tekee taiteen
omassa pikku nupissaan. Arvottaen työn johonkin kategoriaan, hyvään tai huonoon, siihen 
tai tuohon lajityyppiin. Sinänsä Ihan ok!

Taidekin kai sitten täytyy sanallisesti määrittää ( josko kuvataidekin on lopulta kirjallisuutta?)
ja luokittaa johonkin kategoriaan, ei siksi, että se mahdollisesti kertoisi ko. taiteesta sitä 
tai tätä, vaan siksi, että keräilijöille ja yleisölle olisi helpompi kyseinen juttu taiteena "myydä".
Tilanne muistuttaa hieman sitä levykaupan "Eskoa", jonka täytyy purkaa levyt tukkuliikkeiden
paketeista ja asetella myytävä tiskiin ja lokerikkoihin eri määritelmin varusteltuna ostavaa 
yleisöä varten. Palveluako? No toki.

Ihan hienoa sinänsä kyllä, mutta useasti nämä taiteen kategoriat tuntuvat olevan hieman
sellaisia, joilla etenkin omasta mielestään on pettämätön tyylitaju tai ainakin estetiikka
hallussaan ja saavat sitäkautta hieman liian SUUREN merkityksen noin yleisellä tasolla. 
Taiteen ns. tavallinen kuluttaja, mikä sekin sitten taas lienee, on ihan ihmeissään
näiden jorinoiden kanssa miettiessään uskaltaako sitä tai tätä mahdollisesti hankkia, kun 
mielipiteitä on noin monenlaisia, vaikka sitten itse pitäisinkin siitä mitä olisin ajatellut hankkia.
Kulttuurillista "kolonialisaatiota" ja "distinktioalistamista" parhaimmillaan - a real mindfuck!

No tähän väliin on hyvä kertoa eräs tositarina taidekaupan ruohonjuuritasolta. Olin kerran
valvomassa jotain näyttelyäni jossain ja sisälle tupsahti vanhahko nainen minkkistoolassaan. 
Hän siinä hetken katseltuaan töitäni rupesi kyselemään, että mistä hän tietää että näiden "arvo"
nousee tulevaisuudessa? Vastasin siihen että et mistään, enkä tiedä muuten minäkään, joten
vitustako sen sitten tietää. Eukolla loksahti ensin suu auki siinä, mutta henkeään vedettyään 
totesi asian lienevän kutakuinkin varmaan jotensakin noin! Ei tullut sitten kauppoja ei!
Yllätyittekö? Kyseinen eukko ei sitten lopultakaan tajunnut, että teen taidetta ja että minun
vastuullani ei ole teettää hänen sijoitukselleen lisäarvoa. Se on taidemaailman snobien
ja pelureiden homma se.

Onneksi löytyy myös maastamme sellaisia taiteen todellisia ystäviä, jotka eivät anna
ulkopuolisten "minun täytyy" ajatusten - olla sitä tai tuota mieltä, onhan se tekijäkin hyvä ja
ennenkaikkea tunnustettu ja laajalti tunnettu, ja kyllä se arvokin vielä siitä nousee - 
vaikuttaa omiin arvostuksiinsa. Onneksi on monia, jotka luottavat itseensä ja tyylitajuunsa,
sen sijaan että etsisivät ns. "taidettaan" erilaisten konsulttien ja "kuvataiteen
helppoheikkien" avulla, jotka ovat useasti lisäksi alan tohtoreita muuten, noin sivumennen 
sanoen. Tästäpä tuleekin yllättäen mieleeni ajatus "myydystä" (sell out!), eli miksi 
yleensä vain taiteilijoita syytetään tuosta toisinaan? Miksi ei syytetä samalla sitä joka jonkun
taiteilijaparan ajaa tuohon tilanteeseen? Kuvataiteessa kun noita kuppikuntia tuolla
kulisseissa riittää. Taiteilijalla on laskuja, managerilla on ahneus! No ainakin joillakin, ja 
artistille voi sitten tässä kyydissä käydä kylmät. Muistan erään levyteollisuuden mogulin 
todenneen joskus, että I don´t play in a band. I play with the bands ( and it is ME
who´ll get all the cocaine and hookers!)

Tämän tajuaminen on todelliselle taiteenrakastajalle (enkä tarkoita taiteenrakastajalla 
nyt noita miljonäärikeräilijöitä, jotka ainakin allekirjoittaneen silmissä tuntuvat olevan
pelkkä vitsi. Miksi? No miettikäähän!) raskas paikka. Todellinen taiteenrakastaja mielestäni
suhtautuu kaikkiin taiteenlajeihin tietyllä ennakkoluulottomuudella, tai on ainakin avoin 
kaikkien tuulien puhaltaa. Siitä aplodit hänelle! Erästä jo toimintansa lopettanutta 
Jyväskyläläistä galleristia siteeraten "taide on henkilökohtainen kokemus". 
Henkilökohtainen, ei siis konsultin, vaikka juuri hänellä niitä syitä riittää.  Myös itse 
tämän henkilökohtaisuuden allekirjoitan ja totean että näitä aitoja taiteenrakastajiakin 
tässä maassa yhä onneksi löytyy. Luojan kiitos! Vilpitön kiitos heille ja hyvän joulun toivotus! 
Kaikille taidesnobeille toivotan sensijaan vilpittömästi  "paskaa joulua"!  
Ok, huono oli. No oli oli! :-)

Sulkeutuen suosioonne ja uusin kuvioin vuonna 2012 taas kentille palaen!

Terveisin Nero ( te ette VAAN tajua sitä! :)

9. tammikuuta 2011

Taas on aika valita - mainetekoja, mainetekoja!

Kun taas alkaa olla se aika vuodesta jolloin yleisö ja asiantuntijat saavat luojan armosta äänestää vuoden parhaita(?), merkittävimpiä(?), myyvimpiä(?), fiksuimpia ja arvostetumpia(?) -palkintoja ja listoja, niin  asiastapa  juolahtikin mieleeni, että te rakkaat lukijani (mikäli sellaisia nyt edes on! ;-) voisitte ehdotella tänne nippua parodiapalkintoja aiheena kuvataide tai kulttuuri noin yleensä. Esimerkkejä asiaan saa vaikkapa tuolta: Not Rob Pruitt’s Art Awards

Tai sitten tänne vosi vaihtoehtoisesti heitellä näitä kymmenen huonointa listoja kuvataiteen ja kulttuurin saralta, koska "parhaistahan on jo listauksia tehty mitä arvovaltaisimpien ja vaikutusvaltaisimpien kulttuuripersoonien taholta. Huokaus!

Yleensä kuviot menevät vielä mallia "piiri pieni pyörii" -tyylillä. Niin, että kun me äänestettiin teitä viime vuonna niin voisitteko te nyt äänestää meitä vuorostanne, jotta kaikki olisimme tyytyväisiä ja kun kerran on sitä yhteistyötäkin tehty. Eikös? Kyynistäkö? No jaa, Suomi on pieni maa jossa kaikki kuulemma tuntee kaikki ja sen piirin ulkopuolellahan ei mitään ole. Katsopas vaikka jussien jakoa tai mikä vielä parempaa niin mainosgaalat. Hah!

-Niin että tähtiä jakoon vain, mikäli muita perusteita ei älyllisesti ole saatavilla.

Ajatus noista parodioista paukahti mieleeni kun muistelin tuossa yhdeksänkymmentä luvun alun K-foundationin palkintogaaloja. En Tarkalleen muista mikä palkinto olikaan kyseessä (Turner???), mutta siellä asiantuntijat äänestivät jossakin näyttelyssä parhaan palkitun taiteilijan ja vastaavasti K-foundationin herrat antoivat yleisön äänestää näyttelyn huonoimman taiteilijan ja jos nyt oikein muistan niin palkintosumma oli kaksinkertainen parhaaseen verrattuna. Oikein hauskaa - lisää tuollaista!

Enivei, no kerrankin meni tuki siis oikeaan paikkaan, koska heikommallahan on rutkasti kehittymisen varaa ja kenties jokin tarvekin sellaiseen, toisin kuin valmiilla, tyylinsä löytäneellä artistilla, joka minun puolestani ihan vapaasti keinotelkoon pörsseissä.

Joten siis...huumoria kehiin ja ideoimaan meille uusia kulttuuri ja taidepalkintoja.

19. marraskuuta 2010

Päivän mietelause.

"People sometimes inquire what form of government is most suitable for an artist to live under. To this question there is only one answer. The form of government that is most suitable to the artist is no government at all."


Oscar Wilde

18. elokuuta 2010

Genius in a dazzling new light

Mitä tämän päivän taideteoreetikot ja ns. "johtavat" taidetähdet haluavat yleisölleen antaa?
Viihdettä, huvitusta, näennäisiä skandaaleja ja johdateltuja närkästyksen aiheita. "Kerron teille mikä on Pop ja miten saatte sen  (ihan oman mielenne mukaan) tulkita - kunhan pysytte kaanonissa". Yhteistä kaikelle tälle lienee odotuksenomaisesti johdateltu arvio siitä mikä on arvokasta, coolia ja trendikästä ja kestävää. Saisiko olla nimikirjoitus? Tervetuloa työhuoneelle.

Viime vuonna Ateneumissa olleen Picasso -näyttelyn suurimpia ja todistusvoimaisimpia asioita ei varmastikaan olleet hänen työnsä (nehän on jo jumaliste nähty aiemminkin), vaan se luovan, jopa tuhoavan vapauden ja individualismin esilletulo ja triumfisaatto, joka näyttelystä välittyi. Yleisesti väitetään, että Picasson nerous olisi suuren rahan neroutta. Hänen teoksistaan maksetut summat panivat ihailijat ja vastustajat hiljaisiksi. Toimiva talous on toki taiteilijalle tärkeää, mutta vaikea on sanoa, oliko se maestrolle itselleenkään kovin motiivi  töiden tekemisiin. Saattaisin jopa hieman epäillä. Raha on olennaista eräille, mutta mahtaako sillä taiteen kanssa olla paljoakaan tekemistä, edes Picassolle.

Mikäli Picasso olisi kuunnellut aikansa taidemaailmaa, ei hänestä varmasti olisi koskaan tullut sitä mitä sitten lopulta tuli. Picasson arvo onkin suurimmaksi osaksi hänen asenteessaan, joka oli vallitsevien elämänilmiöiden kyseenalaistaminen ja eräänlainen "toisinnäkeminen". Tosin olihan siinä joukossa kyllä muutama muukin, täytyy toki tunnustaa tämäkin tosiseikka. Joukossa kaikki on rattoisampaa, eikä nerokaan ole enää boheemi yksinäinen mies, jota kukaan ei aikanaan ymmärtänyt.

Maailman erilaisten ilmiöiden epäileminen ja kyseenalaistaminen sekä oman äänensä kuuluviin tuominen (saaminen) saattaa olla pelottava kokemus, jopa taideaailmassa, mikäli ääni ei laula samaa säveltä kuin muut. Oma individualistinen ääni, nerous ja "väärintekeminen" on ainoa avantgarde, punk, todellista kapinaa ja puhdasta virkistävää anarkismia myös taiteen kentillä. Todellisella anarkialla en tarkoita mitään rähinöivää riehumista (kuka jaksaa?), ympyrän ja A -kirjain -töhryjen piirtelyä, ja iskulauseiden spreijaamista sillanpielien pleksisuojuksiin. Kyseessä on vapauden filosofia ja sellaisena se tulisikin ottaa. Vitut joukkoliikkeistä ja massahysterioista. Itsensä rehellinen, jopa vilpitön tutkiskeleminen on sitä aitoa anarkiaa, oman ja muiden mielen näkemistä ja niiden kautta myös yhteiskuntajärjestelmämme keinotekoisten raja-aitojen ja erottelujen näkemistä. Ayn Randia siteeraten "älyllinen rehellisyys olkoon ainoa vaadittava työkalu."  Myös taiteessa.

Tämän ajan taideyleisö ei kuuleman mukaan odota taiteelta elämää suurempaa visioita, mikäli tutkijoita on uskominen, vaan enemmänkin kanssakäymistä, kanssaelämistä. Taiteilija tänä päivänä merkitsee oman elämänsä ajan. Taiteilija on yksi meistä, ei nero, koska kansakunnilla on neroja vain vastoin tahtoaan (Charles  Baudelaire), mutta taiteilija ei ole myöskään kuka tahansa. Sen sijaan hän voi ilmaista mitä tahansa (Oscar Wilde).Tähän on jokaisella toimivalla tekijällä täydellinen oikeus ja velvollisuus.

Linkit: Wikipedia. Uskokoon ken haluaa. :-)