Miksi pitäisi tarkentaa taiteellista toimintaa?

Nykyään on markkinoinnissa totuttu käyttämään niinsanottua kohderyhmäajattelua. Vaikka se kuulostaakin aina kovasti valikoivalta ja jopa elitistiseltäkin jonkun korvaan, voi asiassa olla myös taiteen tekemisen ohdakkeisella kentällä vinha totuus ja etenkin käyttöarvo.

Miksi sitten nk. "jokaiselle jotakin" -malli ei yleensä toimi, eikä se tekijän kannalta voikaan toimia. Vaikka ymmärrän siis kyllä hyvinkin, että luovan työn tekijä ei haluaisi rajata vastaanottajiaan mihinkään erityisryhmittymiin.

Yritettäessä toimia mahdollisimman laajalla alalla, tulee vastaa heti muutama kova tosiseikka. Mahdollisimman laajalla -alalla toimiminen on yleisesti aika tehotonta ja myös aikaa vievää. Et voi olla "kaikkea kaikille" , vaikka kuinka sitä yrittäisit, ja monethan yrittävät. Sorrun siihen toisinaan itsekin vaikka tiedän ettei se tule toimimaan, mutta aina sitä kuitenkin yrittää yhä uudelleen. 

Kannattaisi yleensä muistaa se että taiteilijalla, alastaan riippumatta ei ole ensinnäkään omaa taloutta tavoittaa kaikkia mahdollisia vastaanottajia.Toiseksi siihen ei ole edes aikaa. Kun alkaa laajasti töitään markkinoimaan, ei muuhun juuri sitten aikaa jääkään, joten kolmanneksi päästään siihen seikkaan ettei myös energia riitä noiden kahden edellämainitun seikan aikaansaamiseen. Seurauksena on eräänlainen toiminnan fokuksen vinoutuminen, ja sitten mennäänkin eri komeasti metsikköön.

Toiminnan fokusta kannattaa siis tarkentaa ja kaventaa niin itselleen kuin vastaanottajienkin varalta. Näin pystyy keskittymään siihen mikä on todella tärkeää sekä itselleen että "faneille" (en nyt sitten muutakaan sanaa keksinyt!). Omalla kohdalla tuo tarkoittaa että ei kannata uhrata aikaa klassisille muotokuville, jos suhtaudun intohimoisimmin "urbaaneihin silhuettimiehiin". "Fanien" kohdalla tuo tarkoittaa, että olisi syytä pyrkiä tietämään keitä ovat ja mistä heitä löytää. Kuka on siis ihanteellinen ostaja, keräilijä ja galleristi. Täten toimimalla saa varmasti työskentelylleen suuremman "fanipohjan" kuin jos koettaisi haalia väkeä kaikkialta tarjoamalla kaikkea kaikille.

Siispä taiteilijan tulisi tietää omat faninsa. Mistä heitä löytää ja mitä kautta heidät tavoittaa. Ajatus on mainio, mutta käytännössä ainakin näillä leveysasteilla tuntuu aina törmäävän joko "establismentin" yhtenäiskulttuuriin ja uutuuksien pelkoon, tyyliin kun ei oikein tunneta niin ei tiedetä, eikä siis oikein uskalletakaan. Establismentin nyreyden vastapoolina toimii sitten "rahvaan" halveksunta kaikkea kokeilevaa, modernia ja epämääräistä kohtaan. Taistelevat metsot ja Akseli. Siinä sitä on oikeaa taidetta. Miksei kaikki voi olla tehdä kuten nuo kulta-ajan sutarit. Eläköön kansakunta!

No tuntiessaan oman toiminta-alueensa taiteilijan täytyy myös tietää elinympäristönsä erikoispiirteet tällä kyseisellä alueella.Täytyy tietää, miten tunnistaa oikean "maun" omaavat ihmiset, mistä heitä löytyy ja miten he toimivat. Olennaista on siis keskittyä siihen ja yrittää ennakoida, mitä se porukka tekee, mistä on kiinnostunut ja mitkä heidän esteettiset arvonsa ovat ja miten heidän kanssaan pääsee parhaiten kontaktiin.
Sitten se olennainen kysymys. Mikä mahtaisi olla allekirjoittaneen taiteen kohderyhmä? Ehdotuksia otetaan vastaan. Teoksia löytyy mm. kotisivulta.

Taiteesta ja elämästä a´la OW

Oscar Wilde oli irlantilainen dandy ja kirjailija, jonka siteerauksista on tullut eräänsorttista kansanhuvia.

Ominaista Wilden sanonnoille tuntuu olevan se, että ne tuntuvat istuvan oikeastaan asiaan kuin asiaan, vaikka viitaisivatkin sen viereen. Kenties juuri tämä seikka tekeekin Wildestä jatkuvasti tuoreen ja ajanhermolla olevan.

Suhtautuminen sitaatteihin on yleensä ihmisten keskuudessa kaksijakoista. Toiset inhoavat sydämensä pohjasta moisia "henkisen einesravinnon" ilmauksia ja toiset löytävät niistä jotain yleispätevää ja parhaimmillaan ajatonta. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, ja Wilde onkin tarjonnut allekirjoittaneelle suurta hupia aikojen saatossa.

Seuraavassa joitakin Wilden toteamuksia taiteesta ja elämästä

• Taideteos ei ikinä laita esille näkemyksiä. Näkemykset kuuluvat ihmisille jotka eivät ole taiteilijoita.
• Taide on ainoa vakava asia maailmassa. Ja taiteilija on ainoa henkilö, joka ei ole koskaan vakavissaan.
• Taiteilijan täytyy opettaa kriitikkoa.
• Taidetta ei voi opettaa yliopistoissa. Taiteilijan muovaa se mitä ihminen katsoo, ei se mitä hän kuuntelee.
• Täydellisintä taidetta on se mikä kuvastaa ihmistä hänen äärettömässä moninaisuudessaan.
• Useimmat ihmiset ovat toisia ihmisiä. Heidän ajatuksensa ovat jonkun toisen mielipiteitä, heidän elämänsä jäljittelyä, heidän intohimonsa sitaatti.
• Unelmoija on sellainen joka voi löytää tiensä vain kuutamon tienoilla ja rangaistukseksi hän näkee aamunkoiton ennen kuin muu maailma näkee.
• Vain suuret tyylin mestarit voivat ikinä onnistua olemaan tuntemattomia.
• Vain mielikuvitukseton keksii. Todellinen taiteilija tunnetaan siitä mitä hän varastaa.
• Vain huutokauppias voi yhtäläisesti ja tasapuolisesti ihailla kaikkia taiteen suuntia.
• Todellinen elämäsi on niin usein sellaista jossa et ole mukana.
• Tavalliset rikkaudet voidaan varastaa, oikeita rikkauksia ei voida. Sielussasi on äärettömän tärkeitä asioita joita ei voida ottaa sinulta pois.
• Tanssisalongissa näin ainoan järkevän taidekritisismin muodon. Pianon päällä oli lappu jossa luki: älä ammu pianistia, hän tekee parhaansa.
• Ovatko Hamletin selittäjät todella hulluja vai teeskentelevätkö he vain?
• Olen niin älykäs etten joskus en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon.
• Näytelmä oli yliveto mutta yleisö oli fiasko.
• Nero oppii luonteestaan, omasta luonteestaan. Lahjakkuus oppii taiteesta.
• Mauttomuus on se miten muut käyttäytyvät ja valheet ovat muiden totuuksia.
• Kun on 46-vuotias täytyy olla varmaankin saituri; aikaa on vain välttämättömille asioille.
• Kuka minä olen peukaloimaan mestariteosta?
• Kaikki taide on moraalitonta.
• Kaikkihan me olemme katuojassa mutta jotkut meistä katsovat tähtiin.
• Huono taide on paljon huonompi vaihtoehto kuin ei taidetta lainkaan.
• Ei ole mitään aihetta näyttää eloisuuttaan maailmalle. Maailma ei ymmärrä asioita.
• Taide peilaa todellisuudessa yleisöään, ei elämää. Risteävät mielipiteet teoksesta osoittavat, että se on uusi, mutkikas ja merkittävä. Arvostelijoiden riidellessä taiteilija on sovussa itsensä kanssa. Voimme antaa anteeksi jollekulle, joka on tehnyt jotakin hyödyllistä, kunhan hän ei ihastele tekojaan. Ainoa puolustus hyödyttömän asian tekemiselle on tekijän sitä kohtaan osoittama suunnaton ihailu.
• Kaikki taide on samalla sekä pinnallista että symbolista. Ne, jotka menevät pinnan alle, menevät sinne omalla vastuullaan. Ne, jotka tutkivat symboleja, tekevät sen omalla vastuullaan.
• Taiteilija ei halua todistaa mitään. Todetkin asiat voi todistaa. Taiteilijalla ei ole eettistä sympatiaa. Taiteilijan eettinen sympatia on tyylin anteeksiantamatonta teennäisyyttä. Taiteilija ei koskaan ole sairaalloinen. Taiteilija voi ilmaista kaiken.
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  

Työhuoneella 22.7.2011

Pari tuntia tänään työhuoneella puolivalmiiden ja raakileiden keskellä. Homma etenee ihan hyvin. On hienoa, että työhuone on noin keskeisellä paikalla kaupungin sydämessä (päivätyöni vieressä), koska se mahdollistaa siellä poikkeamisen hyvinkin rajoitetun aikajakson puitteissa.

Pieni veto pensselillä suuri taulu tuota pikaa. Meinasin kirjoittaa, että ihmiskunnalle, mutta olisi ollut sellaista huumoria, että joku olisi sen voinut ottaa vielä jopa tosissaan, ja ajatella allekirjoittanutta suuruudenhulluna! ;D

Työhuoneesta ja sen loistavasta sijainnista vielä sen verran, että meilläpä onkin 7Boheemin tiloissa jälleen vapautumassa työhuone (n.12 neliötä) syksyksi, joten mikäli kiinnostaa tamperelainen kuvataiteilija, luova yrittäjä, kirjoittaja tms. niin olkaahan yhteyksissä.

Suuruudenhulluudesta mieleeni juolahtikin vielä, että olen tässä kesän aikana lukenut kirjaston poistolaatikoista ( tuo painetun kulttuurin underground-aarrearkku! ) kaivamaani Tim McGirkin kirjaa vuodelta 1989 nimeltään "Wicked Lady - Salvador dali´s Muse" ( muistelisin, että kirja on myös aikanaan suomennettukin nimellä "Gala Salvador Dalin muusa", tai jotain sinnepäin. Kirja on kyllä aika huikeaa juttua täynnänsä siitä millainen onneton pikkupaskiainen suuri taiteilija voi olla, mutta kuinka kaikki kääntyy hyväksi sitä mukaa kun nyt vaan sattuu tapaamaan itsetietoisen ja omahyväisen sekä tarpeeksi voimakastahtoisen kusipään rakkaudekseen ja "managerikseen". Kirja on täynnä toinen toistaan vauhdikkaampaa kertomusta Galasta ja Dalista sekä muista surrealisteista, jotka sanalla sanoen olivat järjestään myös melkoisia "mulkeroita" sen enempää erittelemättä. Mikäli kiinnostaa niin lukekaapa kirja. Kyllä se sen väärti on - hyvää viihdettä, etten sanoisi.

Tänään aamulla uutisia katsoessani kuulin myös, että brittiläinen maalari Lucian Freud on kuollut. Hän oli kuollessaan 88-vuotias ja ihan mukavasti taidemaailmassakin menestynyt. Galleristit ( ja oikeuksien omistajat ) tietysti nyt taas ja tuotapikaa alkavat ylistää Freudia sukupolvensa merkittävimmäksi maalariksi, jonka teoksissa näkyi jotain mitä me emme näe. No leikki sikseen ja "kyynisyys" pellolle. Itselleni Lucian Freud oli sellaisen maalaustaiteen edustaja ja eräs niistä taiteilijoista, jotka allekirjoittaneen saivat aikanaan kuvataiteista yleensä kiinnostumaan. Muitakin toki oli, useita sanoisin, mutta ei heistä nyt tällä erää sen enempää. Keveät mullat vain sinulle Lucian Freud, ja kiitoksia hyvistä inspiroivista hetkistä tässä elämässä.

Art Majaalahti 2011 - näyttely jatkuu vielä heinäkuun loppuun 31.7. asti ja avoinna näyttely on keskiviikosta sunnuntaihin kello 14 - 18.

 

Lopuksi muutamia kuvia alla  itse vuoden 2011 -näyttelystä sekä muutama kirjoitus aiheesta -> 1. ja  2.

 

 

Evankeliumi Ernst Billgrenin mukaan.

Ernst Billgren: Mitä on taide - ja sata muuta tositärkeetä kysymystä. (Teos 2010)

 

Kysymystä, mitä on taide, on pohdittu vuosisatojen ajan aina taidehistorian tieteenalan alkumetreiltä lähtien. Asiaan on annettu myös toinen toistaan omituisempia vastauksia. Nyt tuohon samaa kysymykseen vastaa myös ruotsalainen kuvataiteilija ja tenniksenpelaaja Ernst Billgren moneen otteeseen ja eri tavoin varioiden.  Kysymykseen mitä on taide ja sataan muuhun tositärkeeseen (Sic) kysymykseen hän vastaa sekä lyhesti että pidemmän kaavan kautta osittain selventäen ja osittain paradokseja viljellen. Yhtäältä hän on sitä mieltä että taide tekee meistä ihmisiä so. inhimillistää meidät. Toisaalta hän arvelee että taide loppui jo 1960-luvulla, me emme vain ole ehtineet huomata sitä. No kyllä olemme, voin vakuuttaa. Tätä samaa paradoksiahan olikin jo nähtävissä aiemmassa blogikirjoituksessani "Kuka haluaisi antaa minulle kymmenisen miljoonaa? Ihan vaan vaikka huvikseen", joka käsitteli omiin mahdottomuuksiinsa hukkunutta ”taidemaailmaa” ja itse kaupankäyntiä ns. taiteena.

Kirja on epäsovinnainen ja asenteiltaan jopa hieman dadaistinen, mutta vain pinnalta päin nähtynä. Vaikka Billgren osaakin pistää kaiken ns. halki, poikki ja pinoon, on kyseessä kuitenkin ainoastaan tietynlainen pinnallinen ilmiö. Tosiasiallisesti Billgren on hyvinkin sivistynyt, visuaalisesta kulttuurista tietoinen asian- ja taiteentuntija. Billgrenin kirjan myötä kenties lukijan suhtautuminen taiteeseen muuttuu yleisellä tasolla, ja hyvässä tapauksessa, ikuisena optimistina toivoen, jopa lisää oikeaa ymmärrystä aihettaan eli taidetta kohtaan.

Billgrenin kirjan kantavana  ideana on pyrkimys vapauttaa taide mielipidetyranniasta ja arvotuksista, mikä pitkälle onkin perusteltua taiteen historiaa tarkemmin tutkiskellessa.
Kirja koostuu siis sadasta kysymyksestä, kuten  "Miten tietää onko maalaus hyvä?" "Miten pääsen selville taiteeseen liittyvistä asenteistani?", "Onko arvostelu hyvä juttu?" ja ”Miten minusta tulee tyytyväinen ja onnellinen taiteilija?”. Kysymyksiin Billgren vastaa hauskasti sellaisella tavalla joka saa kenet hyvänsä uteliaaksi taiteen ilmiöistä ja kysymyksistä. Esimerkkinä vaikkapa Billgrenin ohje tulevalle taiteilijalle: Jos saisit antaa tulevalle taiteilijalle vain yhden neuvon, mikä se olisi? Vastaus: ”Maalaa ensin taivas ja sitten puut, niin vältyt pipertelemästä taivasta runkojen väliin.”Kysymykseen ”Mistä pitää aloittaa?” Billgren vastaa. – Hyppää alkeiden yli ja ala pusata mestariteosta. Niinpä niin. Mitäpä sitä aikaa tuhlaamaan kaikenlaisiin harjoitelmiin ja koulutöihin.

Billgrenille myös taiteen tehtävän pohtiminen on turhaa. Hänestä: Leipurin tehtävä on leivän leipominen, taiteilijan tehtävä on taiteen tekeminen. Yksinkertaisesti niin. Siinä missä inhimillinen näkeminen ja havainnointi kirvoittaa kulttuurintutkijalta monisatasivuisen tutkielman, Billgrenille rittää piirros Neckerin kuutiosta (kuva alla). Yksinkertaista ja todellista.

 

Taas on aika valita - mainetekoja, mainetekoja!

Kun taas alkaa olla se aika vuodesta jolloin yleisö ja asiantuntijat saavat luojan armosta äänestää vuoden parhaita(?), merkittävimpiä(?), myyvimpiä(?), fiksuimpia ja arvostetumpia(?) -palkintoja ja listoja, niin  asiastapa  juolahtikin mieleeni, että te rakkaat lukijani (mikäli sellaisia nyt edes on! ;-) voisitte ehdotella tänne nippua parodiapalkintoja aiheena kuvataide tai kulttuuri noin yleensä. Esimerkkejä asiaan saa vaikkapa tuolta: Not Rob Pruitt’s Art Awards

Tai sitten tänne vosi vaihtoehtoisesti heitellä näitä kymmenen huonointa listoja kuvataiteen ja kulttuurin saralta, koska "parhaistahan on jo listauksia tehty mitä arvovaltaisimpien ja vaikutusvaltaisimpien kulttuuripersoonien taholta. Huokaus!

Yleensä kuviot menevät vielä mallia "piiri pieni pyörii" -tyylillä. Niin, että kun me äänestettiin teitä viime vuonna niin voisitteko te nyt äänestää meitä vuorostanne, jotta kaikki olisimme tyytyväisiä ja kun kerran on sitä yhteistyötäkin tehty. Eikös? Kyynistäkö? No jaa, Suomi on pieni maa jossa kaikki kuulemma tuntee kaikki ja sen piirin ulkopuolellahan ei mitään ole. Katsopas vaikka jussien jakoa tai mikä vielä parempaa niin mainosgaalat. Hah!

-Niin että tähtiä jakoon vain, mikäli muita perusteita ei älyllisesti ole saatavilla.

Ajatus noista parodioista paukahti mieleeni kun muistelin tuossa yhdeksänkymmentä luvun alun K-foundationin palkintogaaloja. En Tarkalleen muista mikä palkinto olikaan kyseessä (Turner???), mutta siellä asiantuntijat äänestivät jossakin näyttelyssä parhaan palkitun taiteilijan ja vastaavasti K-foundationin herrat antoivat yleisön äänestää näyttelyn huonoimman taiteilijan ja jos nyt oikein muistan niin palkintosumma oli kaksinkertainen parhaaseen verrattuna. Oikein hauskaa - lisää tuollaista!

Enivei, no kerrankin meni tuki siis oikeaan paikkaan, koska heikommallahan on rutkasti kehittymisen varaa ja kenties jokin tarvekin sellaiseen, toisin kuin valmiilla, tyylinsä löytäneellä artistilla, joka minun puolestani ihan vapaasti keinotelkoon pörsseissä.

Joten siis...huumoria kehiin ja ideoimaan meille uusia kulttuuri ja taidepalkintoja.

Itseymmärrystä etsimässä - Avantgarden jäljillä.

Toisinaan joitain kirjoja lukee pelkästään sillä humoristisella otteella, että sieltä mahdollisesti löytäisi omia alkulähteitään ja mahdollisesti juurikasvustoa omaa toimintaansa ajatellen. Juuri tällainen ajatus oli allekirjoittaneella siinä vaiheessa kun käteeni tarttui Avantgarden alkuperä –niminen kirja. No niin. Sehän sopii, tuumi häikäisevä nero tarttuessaan opukseen. Tuolta varmasti itseni löydän. Olenhan ollut avantgarde-taiteilija suomessa viimeiset 26 vuotta. Hämmästyitteko? No sitä se oikea avantgarde kuulkaa teettää. Mutta asiaan.

Monet kysymykset nykytaiteen kohdalla liittyvät enemmän tai vähemmän ko. avantgardeen.
Mitä se on? Missä se menee ja mitkä ovat sen mahdolliset keskeiset tunnusmerkit?
Avantgardella viitataan Wikipedian artikkelia ( tiedän tiedän…tämä ei ole tieteellisesti validia, mutta vitut siitä. En sitä yritä ollakaan, vaan avantgardisti :) siteeraten usein sellaisiin ihmisiin tai taiteellisiin teoksiin, jotka ovat ns. kokeilevia ja rikkovat aikansa vakiintuneita suuntauksia, mitä nämä sitten lienevätkään?. Sanaa käytetään taiteen yhteydessä erityisesti kuvataiteen, elokuvan, kirjallisuuden ja musiikin uusien virtausten yhteydessä, mutta myös mistä tahansa uudesta ajattelutavasta puhuttaessa esimerkiksi kulttuurin tai politiikan saralla. Avantgarde yhdistetään usein siis taidesuuntauksiin, jotka keskittyvät tekemään uudentyylistä taidetta tai "taidetta taiteen vuoksi". (No jaah! Onko olemassa lopultakaan muita syitä taiteen tekemiselle?)

Avantgarden käsite on taiteen sisällä ollut kuitenkin melko selkiintymätön, johtuen paljolti siitä seikasta, että ns. avantgarde ei ole ollut koskaan varsinaisesti mikään yhtenäinen koulukunta, vaan ennemminkin pitänyt sisällään useita eri taiteellis-filosofisia ja ideologisia liikkeitä, jotka ovat sitten saaneet ilmaisunsa erilaisina avantgardistisina ilmauksina enemmän tai vähemmän taiteellisesti. Avantgarde onkin enemmän ideologinen ajattelutapa kuin mikään vakiintunut ja validi taiteellinen tyylisuunta.

Teoksessaan Avantgarden alkuperä Irmeli hautamäki pohtii avantgarden merkitystä kolmen erilaisen teorian kautta. Esittelyssä ovat Renato Poggiolin, Peter Bürgerin ja Clement Greenbergin avantgarden teoriat, joiden avulla avantgarden ”pakenevaan mysteeriin” koetetaan päästä käsiksi. Edellä mainittujen lisäksi kirjassa tarkastellaan myös avantgarden ja postmodernin suhdetta mm. Jean-François Lyotardin ajattelun kautta.

Hautamäki on koonnut yksiin kansiin avantgarden teoriat, siis ne mitkä ko. liikeen historiassa nyt yleensä on ylöskirjattu, asettaen ne vertailuun keskenään selventäen niiden perusideat ja syntyhistoriaa. Avantgarden teoriat saavat historiallista painoarvoa ja asettuvat myös laajempaan yhteyteen länsimaisessa kulttuuri ja taidehistoriassa.

Kolmen edellä mainitun tunnetun ja perinteisen avantgardenteorian lisäksi Hautamäki käsittelee postmodernismin suhdetta avantgardeen. Uuden luomisen vaikeuteen väsyneet taideteoreetitkot ja käsitteellisesti orientoituneet taiteilijat ovat kehitelleet useita erilaisia (huonoja)selityksiä, joiden mukaan kaikki olisi jo keksitty ja modernismi kulkenut tiensä päähän ja kuollut. No tietääkö kukaan missä ruumis makaa? Niin kauan on kehitystä kuin on elämääkin. Olenkin joskus itse todennut ja ennen kaikkea havainnut, että taideteoreetikot eivät tunnista ”ajan henkeä”, vaikka siihen päänsä löisivät. Myös Hautamäki tuntuu kiinnittävän huomiota tähän epäkriittiseen ja henkisesti laiskaan postmodernismiin huomiota. Toisaalta teoksessa kyllä myös tartutaan onneksi myös postmodernismin kiinnostavampaan ja kriittisempään ajatusmallistoon.

Avantgarden alkuperä on mainio kokoelma kyseisestä taidesuuntauksesta kiinnostuneille ihmisille ja taiteilijoillekin. Ainoa ongelmallinen on se vallitseva kulttuurillinen tila, että avantgarde nyt  ei ole millään muotoa mahdollinen, muuta kuin jälkikäteen tarkasteltuna. Tämä ei tietenkään ole Hautamäen eikä edes nykyisen kulttuuritutkimuksen vika, vaan asian tila johtunee paljolti siitä seikasta, että avantgarde ei taivu tarkastelun otteeseen muuten kuin historiallisesti. Kenties juuri siksi avantgarde saakoon nimensä itsellään pitää.

Kirjoituksia taiteesta.

Online Galleria Amalia on avannut sivustollaanosion nimeltään Palsta. Allekirjoittanut on saanut ilon ja kunnian olla Palstan tarinoiden tienraivaaja ja nk. päänavaaaja. Galleristien mukaan Palstan tarkoituksena on saada erilaisia mielenkiintoisia ihmisiä kirjoittamaan heille tärkeistä ja ajankohtaisista asioista. Gallerian omien sanojen mukaan tarjolla saa olla polttavaa tunteenpaloa ja/tai jäätäviä realiteettejä. Tunnelmia läheltä ja kaukaa. Aiheiden ollessa vapaat: ne voivat olla sanoja taiteesta tai puhtaasti sanataidetta.

Palstalle saa mielellään tarjota kolumnia, pakinaa tai runoa kuvien kera ottamalla yhteyttä galleriaan.