Hae tästä blogista

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taide ja yleisö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taide ja yleisö. Näytä kaikki tekstit

7. syyskuuta 2012

Sana viikonvaihteeksi 8.-9.9.2012 - F.Y.A.L

Helsingin sanomien Nyt liitteessä (7.13.9.12) on varsin kiinnostava tanskalaisesta Kristian von Hornslethista kertova juttu. Seuraavat sitaatit toimikoon viikonlopun sana viikonvaihteeksi.

"Ei kaikki ole taidetta, mutta kaikki voi olla taidetta. Riippuu siitä miten suhtautuu asiaan. Itse asiassa ei ole mitään helvetin väliä, onko jokin taidetta! Tärkeää on se,onko jokin kiinnostavaa."

"Tyhmät ihmiset ostavat paskataidetta, koska heille on sanottu, että se on hyvää taidetta. He kuuntelevat galleristeja ja toimittajia ja tekevät päätöksensä sen perusteella. Kuuntelisivat itseään! Päättäisivät itse, mikä on kiinnostavaa! Tämä heijastuu koko yhteiskunnassa. On paljon totuuksia, jotka uskomme vain siksi, että meille sanotaan, että asiat ovat niin!"

8. helmikuuta 2012

Maalauksia potilaiden ja henkilökunnan iloksi.

Jaa niin mikä, saattaa utelias lukija ensimmäisenä todeta tuosta osikosta, joka näennäisesti ei tunnu viittaavan sitten yhtään mihinkään. Kuitenkin se mikä tässä nyt jälleen käynnistyy on periaatteellisesti sitä minkä vuoksi jokainen taiteilija teoksiansa varmasti osittain tekee. Puhun siis näyttelyistä, ja omalla kohdallani se alkaa huomenna Tampereen terveystalon kerroksissa osana Pirkka-hämeen kuvataiteilijat ry:n ryhmää, joka kuviansa sairastavaisten iloksi kyseessä olevan paikan seinille vie. Näyttely siis alkaa huomisillasta ja jatkuu aina kuuden kuukauden päähän tulevaisuuteen alkupisteestään.

Tällaiset näyttelyt ovat kyllä, ainakin minun mielestäni, vähintäänkin kaksijakoisia projekteja. Toisaalta ja toisaalta. Ihan hienoa, että sairaaloihin ja muihin teoksia ihmisten iloksi viedään, mutta mitään erityisempää hyödyntapaistakaan ( ura, myynti jne...) en ole koskaan kuulleeni kenenkään moisella hyväntekeväisyydellä tehneen. Voihan joillakuilla se kuuluisa flaksikin tietysti käydä.

Se että taiteilija saa hetkesi ilmaisen seinän, jossa töitään esitellä ei enää oikein riitä, ainakaan siinä vaiheessa kun olet muutaman kymmenen vuotta töitäsi mitä moninaisimmilla seinillä jo esitellyt. Näyttelyiden tekemisessä, vaikka sitten pienessäkin on aina oma vaivansa ja panostuksensa. Myös tekijän soisi toisaalta tuntea pääsevän teostensa esittely  estraadeissa eteenpäin.

Toinen asia näissä on sitten töiden myyntimahdollisuudet. Mitä tuohon myyntiin tulee, niin jostain syystä en usko, että tavalla tai toisella esim. sairastava ihminen olisi ihan ensimmäisenä kiinnostunut taidehankinnoista tai vastaavista. Joku psykologi tosin voi väittää, että tuollaisissa tilanteissa juuri esim. kauneudentaju olisi kovastikin korostunut. Tosin myönnän olevani omalta kohdalta jo sen verran konkari näissä asioissa ( lue: vanha kyynikko! :), joten ainakin allekirjoittaneelle on ihan turha tulla puhumaan moista tuubaa. Tuolloin tuloksia tai diagnoosia odotellessa lienee ihan varmasti muita murheita mielessä. Hoitsut ja lekurit on sitten taas toinen juttu, mutta he nyt voisivat vaivautua myös gallerioihin tai vastaaviin, jos taide oikeasti kiinnostaa.

Nämä olivat tästä aiheesta tällaisia hajamietteitä. Ihan hienoahan se siis on että taiteilijaparat saavat töitään esille, ja vakavarainen firma ilmaiseksi vaihtuvaa sisustusta uusien teosten muodossa. Taidan olla vielä flunssan jälkifiiliksissä, kun sarkasmini on tuota luokkaa. Anteeksi. Kirjoitan ehkä fiksumpia taas kunhan tästä tokenen.

Ja hei, jos sairastutte niin menkää terveystalolle tai johonkin vastaavaan instituuttiin ja nauttikaa taiteesta. Noita teoskokelmia ( ei siis yksin minun! ;-) on miltei kaikissa noissa lekurikeskuksissa ja antakaa palautetta näyttelyistä!

Sulkeutuen suosioonne!

6. tammikuuta 2012

Luovuus ja hulluus - ne yhteen soppiin

Luova hulluus on on aihe joka tuntuu ehtymättömältä runsaudensarvelta nykyaikaisen ihmisen folkloressa. Katselin tuossa jokin aika sitten TV:stä sellaista sarjaa kuin "hulluuden historia". Aiheena eräässä jaksossa oli ns. häilyvä raja terveyden ja sairauden välillä, ja kappas vaan ja kuinka ollakaan siinä sitten käsiteltiin pääasiassa juuri eri taiteilijoiden ja muiden luovien ihmisten alttiutta sairastua eri sorttisiin mielitauteihin. Suomessa on aina osattu arvostaa tuota synkistelyä, jopa tietynlaiseen koomisuuteen asti, väittäisin, koska siinä nähdään sitten kenties jotain "syvällistä" ja aitoa. No juu, oIihan siinäkin jaksossa sitten noita kliseitä esitetty aiheesta jopa enemmän kuin laki sallii. Valitettavasti. Muuten koko sarja oli ihan kiinnostava.

Ei sillä, että minä suhtautuisin henkilökohtaisesti mitenkään kevyesti kenenkään ongelmiin ja pääkopan erisorttisiin virheilmoiutuksiin, joita sekopäisyydeksi toisinaan kutsutaan. Masennuskin lienee oikeasti eräs hirveimmistä mielentiloista tai taudeista joihin voi sairastua. Se jopa oikeasti tappaa, kuten olen myös saanut elämäni kuluessa saanut nähdä ja kokea. Mutta se siitä.
Myönnän myös kernasti ja auliisti sen, että sinällään en itse näistä asioista edes paljoa tiedä tai henkilökohtaisesti ymmärrä. Olen itse välttynyt moisilta "sukelluksilta" yhtä kertaa lukuunottamatta, ja tottahan se oli kyllä eräänlainen avainkokemus. Kokemus, jonka jälkeen löysin taiteen ja ymmärsin sen arvon ja merkityksen inhimillisessä elämässä. Homma ei siis mennyt niin, että ensin tuli taide ja taiteilijan herkkyys ja sitten romahdus, vaan oikeammin päinvastoin. Tiettyä alttiutta, joka kehitti taiteilijan - no ainakin toivon niin - prosessihan on edelleen kesken. Alussa olin vain suhteellisen "pienipäinen" teini, joka tuon kokemuksensa myötä ns. kasvoi ihmisenä! Ja kasvan yhä, sitäkin toivon. Sitäpaitsi se oma "romahdukseni" ei ollut millään muotoa negatiivinen kokemus ja selvisin siitä kaiken lisäksi ilman ulkopuolista apua. Fyysisesti olotila oli kammottava, mutta asia johtuikin siitä, että  oma pää vain vähän siinä laajeni - mentaalisesti.

Se seikka, mikä minua näissä asioissa ja tavoissa "taiteilijan herkkyyttä" laajemmalle yleisölle esitettäessä  tavallaan häiritsee on tietynlainen "luovan hulluuden" romantisoiminen. Sitä ei minusta oikein kannattaisi kuitenkaan erityisesti tapetille nostaa. Kun se ja tuo henkilö on niin ja niin herkkä ja vastaanottavainen, on siitä sitten seurauksena jotenkin luonnollisesti mukamas hirveä mentaalis-henkinen romahdus. Alkuvoima jyllää ja muuta paskaa! Tuollainen herkkyydellä ja ihmisten mielitaudeilla briljeeraaminen, olkootkin taiteilijoita, on aika joutavaa ja turhanaikaista mielestäni. Tuskin kukaan mentaaliongelmien keskellä elävä taiteilija tekee taidetta siksi että hänellä on mentaaliongelmia tai tuskin nuo mentaaliongelmat ovat tehneet kenestäkään varsinaisesti taiteilijaa. Voinhan erehtyäkin, mutta en usko. Sitäpaitsi suurin osa tuntemistani taiteentekijöistä on ihan tervehenkisiä ja elinvoimaisia ihmisiä, tosin kiinnostuneita enemmän jostain muusta kuin siitä mitä yhteiskuntamme väittää olevan tähdellistä ja tarpeellista. Nuo hulluustarinat ovat yhtä mukavia kuin tarinat liikaa viinaa tai muita dopingaineita käyttävistä taiteilijoista. Onhan niissä puolensa ja viihdearvonsa. Vauhdikkaita tarinoita "jälkipolville" myytäviksi ja tyhjiä legendoja, mutta väitän etteivät ne kyseisten tekijöiden taiteesta lajista riippumatta kerro juuri mitään. 


Entä siten se luova hulluus, johon otsikossakin viitataan? No niin. Sitä sopiikin miettiä. Myös tämä yleiskäsitteemme "taidemaailma" on senverran konservatiivinen mylly, että sen koneiston sisällä toimiessa ei aina niin suurta luovuutta eikä edes sitä suurta hulluutta juurikaan välttämättä löydy. Tämän päivän taiteilijakunta on ja haluaa olla PRO eli professionaali, ja jättää kaikenlaiset haahuilut tuonnemmas, jollekin toiselle ja amatööreille.  Ei mitään vikaa siinäkään sinänsä. Ammattiylpeys on hieno asia.

Tämän päivän taiteilijakunta onkin aikalailla virkamiesmäistä olemukseltaan, mutta mahtaakohan se sitten viimekädessä johtua siitä instanssista, joka taidettamme tänä päivänä määrittelee. Taidetta määrittelevät virkamiehet tuottavat virkamiesmäistä taidetta. Kansakoulunopettajamaiset taiteen koulumestarit tuottavat koulumestarimaista taidetta, ja keräilijöiden suosimat taiteilijat tuottavat osakekirjataidetta. As simple as that!

Olisipas hauska nähdä taiteen tulevaisuus, tai tiedä häntä sittenkään. Se kun ei valttämättä näytä kovinkaan hyvältä. Mitä tarkoitan? Lisää anarkistisuutta taiteen kentille kaipaisin, en tarinoita sen (taiteen) hyvää tekevyydestä ja elämää pidentävästä vaikutuksesta. Etenkään, jos siitä pidentyvästä elämästä tulee tylsää kuin virastossa.


Tajusitteko?

Ps. otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä, vaan se on tuossa muodossa ihan tarkoituksella.

16. joulukuuta 2011

Art is what You make it. At least I hope so!

Tässä ja nyt. Vuoden viimeisessä blogikirjoituksessa muutamia mietteitä taas tuostakin
otsikkoa sivuavasta asiasta, kun olen taas noita taideasioita seuraillut. Taidehan on, tai 
sen pitäisi olla, puhtaasti henkilökohtaista ja kommunikatiivista, niin tekijän kuin katsojankin
kantilta.Taidetta ei siis tee yksinään taiteilija vaan myös teosten vastaanottaja tekee taiteen
omassa pikku nupissaan. Arvottaen työn johonkin kategoriaan, hyvään tai huonoon, siihen 
tai tuohon lajityyppiin. Sinänsä Ihan ok!

Taidekin kai sitten täytyy sanallisesti määrittää ( josko kuvataidekin on lopulta kirjallisuutta?)
ja luokittaa johonkin kategoriaan, ei siksi, että se mahdollisesti kertoisi ko. taiteesta sitä 
tai tätä, vaan siksi, että keräilijöille ja yleisölle olisi helpompi kyseinen juttu taiteena "myydä".
Tilanne muistuttaa hieman sitä levykaupan "Eskoa", jonka täytyy purkaa levyt tukkuliikkeiden
paketeista ja asetella myytävä tiskiin ja lokerikkoihin eri määritelmin varusteltuna ostavaa 
yleisöä varten. Palveluako? No toki.

Ihan hienoa sinänsä kyllä, mutta useasti nämä taiteen kategoriat tuntuvat olevan hieman
sellaisia, joilla etenkin omasta mielestään on pettämätön tyylitaju tai ainakin estetiikka
hallussaan ja saavat sitäkautta hieman liian SUUREN merkityksen noin yleisellä tasolla. 
Taiteen ns. tavallinen kuluttaja, mikä sekin sitten taas lienee, on ihan ihmeissään
näiden jorinoiden kanssa miettiessään uskaltaako sitä tai tätä mahdollisesti hankkia, kun 
mielipiteitä on noin monenlaisia, vaikka sitten itse pitäisinkin siitä mitä olisin ajatellut hankkia.
Kulttuurillista "kolonialisaatiota" ja "distinktioalistamista" parhaimmillaan - a real mindfuck!

No tähän väliin on hyvä kertoa eräs tositarina taidekaupan ruohonjuuritasolta. Olin kerran
valvomassa jotain näyttelyäni jossain ja sisälle tupsahti vanhahko nainen minkkistoolassaan. 
Hän siinä hetken katseltuaan töitäni rupesi kyselemään, että mistä hän tietää että näiden "arvo"
nousee tulevaisuudessa? Vastasin siihen että et mistään, enkä tiedä muuten minäkään, joten
vitustako sen sitten tietää. Eukolla loksahti ensin suu auki siinä, mutta henkeään vedettyään 
totesi asian lienevän kutakuinkin varmaan jotensakin noin! Ei tullut sitten kauppoja ei!
Yllätyittekö? Kyseinen eukko ei sitten lopultakaan tajunnut, että teen taidetta ja että minun
vastuullani ei ole teettää hänen sijoitukselleen lisäarvoa. Se on taidemaailman snobien
ja pelureiden homma se.

Onneksi löytyy myös maastamme sellaisia taiteen todellisia ystäviä, jotka eivät anna
ulkopuolisten "minun täytyy" ajatusten - olla sitä tai tuota mieltä, onhan se tekijäkin hyvä ja
ennenkaikkea tunnustettu ja laajalti tunnettu, ja kyllä se arvokin vielä siitä nousee - 
vaikuttaa omiin arvostuksiinsa. Onneksi on monia, jotka luottavat itseensä ja tyylitajuunsa,
sen sijaan että etsisivät ns. "taidettaan" erilaisten konsulttien ja "kuvataiteen
helppoheikkien" avulla, jotka ovat useasti lisäksi alan tohtoreita muuten, noin sivumennen 
sanoen. Tästäpä tuleekin yllättäen mieleeni ajatus "myydystä" (sell out!), eli miksi 
yleensä vain taiteilijoita syytetään tuosta toisinaan? Miksi ei syytetä samalla sitä joka jonkun
taiteilijaparan ajaa tuohon tilanteeseen? Kuvataiteessa kun noita kuppikuntia tuolla
kulisseissa riittää. Taiteilijalla on laskuja, managerilla on ahneus! No ainakin joillakin, ja 
artistille voi sitten tässä kyydissä käydä kylmät. Muistan erään levyteollisuuden mogulin 
todenneen joskus, että I don´t play in a band. I play with the bands ( and it is ME
who´ll get all the cocaine and hookers!)

Tämän tajuaminen on todelliselle taiteenrakastajalle (enkä tarkoita taiteenrakastajalla 
nyt noita miljonäärikeräilijöitä, jotka ainakin allekirjoittaneen silmissä tuntuvat olevan
pelkkä vitsi. Miksi? No miettikäähän!) raskas paikka. Todellinen taiteenrakastaja mielestäni
suhtautuu kaikkiin taiteenlajeihin tietyllä ennakkoluulottomuudella, tai on ainakin avoin 
kaikkien tuulien puhaltaa. Siitä aplodit hänelle! Erästä jo toimintansa lopettanutta 
Jyväskyläläistä galleristia siteeraten "taide on henkilökohtainen kokemus". 
Henkilökohtainen, ei siis konsultin, vaikka juuri hänellä niitä syitä riittää.  Myös itse 
tämän henkilökohtaisuuden allekirjoitan ja totean että näitä aitoja taiteenrakastajiakin 
tässä maassa yhä onneksi löytyy. Luojan kiitos! Vilpitön kiitos heille ja hyvän joulun toivotus! 
Kaikille taidesnobeille toivotan sensijaan vilpittömästi  "paskaa joulua"!  
Ok, huono oli. No oli oli! :-)

Sulkeutuen suosioonne ja uusin kuvioin vuonna 2012 taas kentille palaen!

Terveisin Nero ( te ette VAAN tajua sitä! :)

1. lokakuuta 2011

Pitäisikö minun muuttaa New Yorkiin?

Internetin ihmeellisessä ja sosiaalisessa maailmassa käydään toisinaan myös kiintoisia keskusteluja taiteesta ja siitä mikä on, missä on ja miten on merkityksellistä ja mikä ei.

Viimeisessä FineArtViewsin artikkelissa FASOn perustaja kannusti lukijoitaan kommentoimaan ja käymään keskustelua paikallisten näyttelyiden tärkeydestä suhteessa unelmiin ulkomaisista suurnäyttelyistä ja siellä menestymisestä. Varsin kiintoisa aihe siis. Kukapa meistä ei kirkuen haluaisi Pariisiin, Roomaan, Lontooseen tai New Yorkiin? Minä ainakin. Netin kauttahan noita kutsuja myös aika runsaasti aina välillä tuppaa tulemaan, myös allekirjoittaneelle. Eri asia sitten onkin mikä tarjous on vakavasti otettava ja mikä taas ei. No tarjousten ja pyyntöjen asiallisuus kyllä selviää asioita tutkimalla ja selvittämällä mikä se tarjottu "diili" sitten kulloinkin on. Riemusta kiljuen ei kannata idioottimaisuuksia tehdä, vaikka sitten Pariisiin pääsisikin. 

Tätä aihetta käsitteli 21.9. artikkelissaan myös Brian Sherwin, säännöllinen FineArtViewsin kirjoittaja  Ammatiltaan Sherwin on taidekriitikko, bloggaaja, kuraattori, taiteilija ja kirjailija Yhdysvalloista, läheltä Chicagoa, Illinoisista. Sherwin tuntuu uskovan vakaasti, että taiteilijoiden pitäisi yleisesti ja pääsääntöisesti keskittyä omaan asuinympäristöönsä ja keskittyä omaan paikkaansa siellä, mikä se kulloinkin sattuu olemaan, ja pyrkimään saamaan paikallista menestystä. Siitähän se taiteilijan todellinen elanto parhaimmillaan irtoaa. No ympäristön asenteet tietysti vaikuttavat kovasti tuon elannon ja arvostuksen saamiseen. Pienien piirien keskelle ei oikein tunnu ketään enää "paikallisten johtavien ja merkittävien taiteilijoiden" lisäksi mahtuvan. No tätähän ei pitänyt nyt käsitellä tässä.

Taloudellisten syiden lisäksi Sherwin on myös sitä mieltä, että taiteilijoilla on kulttuurinen vastuu elämänlaadun parantamisesta ja taiteiden säilyttämisestä alueellaan. Taiteilijoiden tulisi laittaa ehdollistetut "kansainväliset" taidetähteyden unelmat sivuun ja keskittyä siis täysin oman alueensa toimintaan omassa yhteisössään. Ajatushan on lopultakin melko mielenkiintoinen. Olen itsekin havainnut käytännössä sen, että myös taidemaailman muut toimijat museonjohtajista pienempiin kuraattoreihin, taiteilijoiden lisäksi, näillä "lakeuksilla" tuntuvat pitävän kaikkea sitä mitä muualla tapahtuu ja on näytteillä merkityksellisempänä kuin se mitä kotikonnuilla tapahtuu. No onhan tämä tietysti aika helppo ja laiskakin taidepoliittinen näkemys, sillä kukapa sitä haluaisi nähdä paikalliset tekijät maailmanluokan tekijöinä, etenkin kun ne kaikenlisäksi tuntuvat valittavan ja vinkuvan milloin mistäkin asiasta ja omalle kohdalle osuneesta elämän pikku vääryydestä. Hyi meitä! :D


Sherwin toteaa olevansa varma siitä, että useimmat meistä taiteilijoista ovat kuulleet tai lukeneet erilaisina muunnoksina esimerkiksi seuraavanlaisen ajatuksen: "Jos haluat menestyä taiteessa joudut menemään New Yorkiin (Pariisiin, Roomaan, Lontooseen jne...), jossain vaiheessa uraansa tavalla tai toisella. Ajatus siitä, että kansallinen ja kansainvälinen menestys taiteessa voi löytyä vain suurista taidekeskuksista, kuten edellä mainittiin on alistanut, kiusannut ja ahdistanutkin taideyhteisöä vuosikymmeniä. Sherwin puhuu artikkelissaan pääsääntöisesti yhdysvaltalaisesta taideyhteisöstä, mutta niin"alhaalla kuin ylhäälläkin" ja pata kattilaa soimaa. Tätä ajatusta ovat ruokkineet taidekoulut, kaikenmaailman gurut, keskeiset tiedotusvälineet (alias etelänmetia!:) ja suomalaisessa mentaliteetissa lisäksi kaikkeen omaan kulttuuriin liittyvä alemmuudentunto suhteessa muihin.

Taiteiljan kantilta varmaan onkin tietyllä tavalla olennaista oman työkentelynsä kannalta miettiä jo heti alkulähteillä töidensä ja työskentelynsä perimmäisiä motiiveja. Onko tarkoitus tehdä mahdollisimman hyvää taidetta, vaikka paikallisesti, vaiko ryhtyä leikkimään "taidetähteä" suuremmissa ympyröissä, joihin kuulemma mukamas on jotenkin vaikeampi päästä ja lyödä läpi kuin kotoisilla kirkonkylillä! Koettakaapa olla tähti kotoraitilla ja huomaatte miten helppoa se oikein on. New York, no siellähän kaikki ovat tähtiä! ;-) Tarkoitan vain, että tietysti mahdollisuudet aina kannattaa käyttää hyödykseen tilaisuuden tullen, mutta silloinkin kannattaa taiteensa perimmäiset motiivit pitää visusti mielessä.

Yksi vahvimmista askeleista, jonka taiteilija voi ottaa kohti ns. menestystä on sen seikan uudelleenmäärittely, mitä se ko. menestys oikeastaan tarkoittaa. Erään "menestymisen" määrittelyn mukaan menestys on 1.) Toiminnan tavoite tai tarkoitus. 2)  Suosion tai voiton saavuttaminen." 3) ". Henkilö tai asia, joka sisältyy haluttuun tavoitteeseen tai tuottaa hyvinvointia." 4.) "Määritetyn tavoitteen saavuttaminen tai saavuttamatta jääminen eli lopputulos." Missäänhän ei siis mainita Pariisia tai New Yorkia, tai mitään muutakaan paikkaa. Lopultakin menestys on sitä mitä teet siitä ja miten määrittelet sen ihan itse. Menestys kotikonnuilla on yhtä mielekästä ja hyvinvointia tuottavaa kuin mitä saattaa löytää edellä maitsemissani taidekeskuksissa.

Taiteilja voi siis toimia varsin mainiosti myös "pienemmissä" ympyröissä ja tuottaa kotikonnuilleen iloa ja kauneutta ( tai ahdistusta ja rumuutta) ilman suuria kansainvälisiä taidekeskuksiakin. Vain asenteenmuutosta tarvitaan niin taiteilijoiden kuin taidemaailman toimijoidenkin keskuudessa. Se aennemuutos lähtee itsearvostuksesta, ja oman kulttuuripiirin kunnioittamisesta sekä arvostamisesta. Nyt!

28. syyskuuta 2011

Rahasta ja taideskandaaleista, vähäsen vain

Tämän päivän tiedotusvälineissä on ollut taas vaihteeksi muutama hyvinkin kiinnostava uutinen taiteen syvimmistä syövereistä. Etteikö siis muka "taiteessa tapahdu"? Hah!

Turkuaisen Titanik-gallerian toiminnanjohtaja, taiteilija Kimmo Modig heitti rahaa käsittelevän  performanssin Uudenkaupungin Pakkahuoneella, jonka aikana hän  jakoi ämpärillisen rahaa henkilökohtaisina taideavustuksina performanssin ohikulkijoille. Modig siis toi rahaämpärin ihmisten eteen ja sanoi, että ota siitä apurahaa? Vaihtoehtona oli rahojen mereen heittäminen, jos rahat eivät löytäisi ottajaansa. Suomessa ylipäänsä ja myös taiteen alalla raha on sen verran suuri tabu, että ilman suurempia epäilyjä performanssin yleisö oli pahasti hämillään. Vahinko vain, että se ämpärikin sitten painui meren pohjaan.

– Kyllä ihmisellä on tarve hahmottaa asioita muutenkin kuin vain rationaalisesti ja puheen kautta, ei se tule katoamaan mihinkään. Jos virkamiehillä on sellainen käsitys, että taidetta tehdään kos he sallivat sen, niin se on ikävä kyllä virheellinen käsitys! Ei se taiteen tekeminen lopu siihen, onko sitä rahaa vai ei! Toinen ei mahdollista toista; korkeintaan taide mahdollistaa apurahat. (K. Modig)

No tällaiset rahaa käsittelevät performanssit ovat tuttua kauraa jo aikojen takaa, joten ei siinä mitään uutta ole, mutta hupaisaa on "meikäläisten skitsofreeninen ja pyhä" suhtautuminen tuohon talouden vaihtovälineeseen. En asiaan sen enemmän ota kantaa. Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä, joten lukekaa se sieltä.  Sen vain sanon, että allekirjoittanut pitää performanssin ideasta ja toteutuksestakin tässä tapauksessa.

Lisäksi Tampere sai taas jälleen oman "taideskandaalinsa" myös tänään. Tampereen Tullintorilla avattiin kauppakeskuksessa  30 paikallisen taiteilijan yhteisnäyttely suljettiin parin tunnin päästä sen avaamisesta. No nyttemmin näyttely on avattu uudelleen ja suurinta kohua herättänyt teos on poistettu kokonaan näyttelystä. Kauppiaiden mielestä poistettu teos meni liian pitkälle, koska kritiikki kohdistui heidän mukaansa suoraan Tullintorin yrittäjiä vastaan nimeltä mainiten. En ota tässä nyt itse poistettuun työhön tai koko näyttelyyn mitään moraalista kantaa, koska sanon heti etten sitä ( vielä) ole edes nähnyt, mutta mikäli tuollainen suora osoittelu on totta, on silloin ko. teos yhtä naurettava kuin erään päästänsä huteran suomalaisen elokuvantekijän stoorit omasta elämästään. Myönnän kyllä että tämä tarjoaa herkullisen alustan sekä taiteen vapautta ja koskemattomuutta  puolustelevillle herkkiksille, että myöskin nykytaidetta epäilevästi ja karsastavasti katseleville tiukkiksille. Ammattiloukkaantujia yhtä kaikki!

No hah! Sanomani vain piti siis, että tuollaiset temput taiteilijoilta ovat mielestäni helppoja ja läpinäkyviä "mainetemppuja" noin ylipäätään. Taiteen voi kriittisyydessäänkin esittää aina sen verran älykkäästi, että potentiaalinen kohde ei edes huomaa mikä iski, ja silloin kun se huomataan on jo kohteen kantilta aivan liian myöhäistä.Tällainen "älykäs agitaatio" (mikäli sellaista joku ajattelee harrastavansa!) meidän taidekentältämme tuntuu päsääntöisesti ja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta loistavan poissaolollaan, ikävä kyllä. Aineksia ideoissa varmasti olisi, mutta ne tuntuvat häviävän tekijöidensä pohjattomaan maineenkalasteluun sekä pienten piirien tunnustuksen ja hyväksynnän kerjäämiseen.

Kuka hyvänsä suuttuu, jos kimppuun käydään joko henkisesti tai sitten fyysisesti. Nyt kauppiaat. Että sensuuria siinä taas sitten harrastivat viattoman artistin kustannuksella. Voi vihta!  Taiteilijoille sanon vain, että mikäli kerjää verta nenästään ei voi parkua mikäli saa mitä tilaa.

No aina voi tehdä toki parempaa ja terävämpää. Ja mikäli haluaa sanomansa perille on yleensä ylitettävä vastaanottajansa kulttuurisen tajunnan horisontti. Rankasti sanottu ja elitismismistä tietysti neroparkaa taas syytetään, mutta helvetti vieköön ei se täkäläinen "tajunnataso" niin korkea ole, ettei se olisi hyvinkin helposti ylitettävissä. Lukekaa vaikka ko. uutisten kommentteja puolesta ja vastaan! (puoliksi tosissani, puoliksi huumorilla - mutta kumpi on kumpikin puoli?) Myöhemmin voi toki paljastaa mistä sitten oli kysymys, mutta nykyään medioille ilmoitetaan jo siinä vaiheessa kun teos on vasta tekeillä tai suunnittelu asteella. Onhan siinä se hyvä puoli että teosta ei tarvitse edes tehdä ja "maine" senkuin kasvaa!

17. syyskuuta 2011

Taidejorinaa - Erikoisihmisiä erikoisalalla.

Luin jostain artikkelin, jossa kerrottiin, että kansainvälistynyt taidemaailma lennättää muutamia huippujaan näyttelyistä ja biennaaleista toiseen, mutta suurin osa taiteiliojoista ja itse taiteesta on aivan jossain muualla.. Nykypäivän instituutionalinen  kuvataide siis pyörii paljon muutaman "tähden" ja heidän ympärilleen viritetyn tähtikultin ympärillä muutamissa maailman  ykkösnäyttelyissä. Mitä sitten lienevätkään ne?

Samaan aikaan taide on muuttunut eräiden lausumien mukaan ainoastaan puhtaaksi bisneksen ja taloudellisen arvon välineeksi. No varmasti sellaisiakin toki löytyy, eihän siinä mitään, mutta voidaanko muutamien "rock-tähtien" johdosta lintata koko laaja taiteen käsite tuon toteamuksen alle. Mielestäni ei voi. Toiset taasen kaipaavat kuvataiteilta selkeämpää yhteiskuntakriittisyyttä. Erityisesti juuri tietynlaista ja oikeaan kohteeseen suuntautuvaa kriittisyyttä. Suhteellisen yksioikoinen ajatuskuvio mielestäni tuokin, taiteeseen mahtuu kaikensorttiset näkemykset varsin suvereenisti. Tuollaisten kriitikkojen mukaan kuvataiteetkin ovat myyneet itsensä ja alkaneet mielistellä suurta yleisöä viihteellistämällä koko taiteen käsitteen. Osittain totta kyllä siis tuokin, mutta eikö molempien puolien tietynlainen totuusarvo kaikessa "jakomielisyydessään" tee juuri taiteesta käsitteenä sitä mitä se on. Taide - ota siitä sitten selvää! :-)

Sitäpaitsi, jos taide on ammatti siinä missä mikä tahansa muukin ammatti, miksi sillä ei saisi sitten saada elantoansa tai palkkaansa, mutta nämä nyt taitavatkin olla sitten niitä mystisperäisiä henkimaailman asioita, joista lopultakaan ei minkäälaista järkevää tolkkua saa. Ainoa asia mitä minä nk. taidemaailmasta tiedän, on se että se on pohjimmiltaan äärimmäisen tekopyhä ja kaksinaismoralistinen. Itse taidehan käsitteenä sisältää itseensä mitä vain ja kaiken siltä väliltä

"Ei ole epäilystäkään siitä että nerous säilyy kauneutta pitemmin. Se selittää sen miksi me näemme niin suurta vaivaa sivistääksemme itseämme. Elämän villissä kamppailussa haluamme omata jotain mikä kestää, joten täytämme mielemme roskalla ja faktoilla sillä typerällä toivolla säilyttää paikkamme. Läpikotaisin asioihin perehtynyt ihminen - se on nykyaikainen ihanne. Sen ihmisen mieli on kamala asia. Se on kuin koristetavarakauppa, täynnä hirviöitä ja pölyä, ja kaikki hinnoitettu yli oikean arvonsa".  (Oscar Wilde)
 
Itse tuumailen, että jos kerran  taide on myynyt itsensä eniten tarjoaville ja alkanut mielistellä suurta yleisöä (?) niin viattomasti kysyn museotyöntekijän reunahuomautuksena, että missä se sitten oikein luuraa? Suuri yleisö meinaan? Ei sitä niin hirveaän usein gallerioissa ja museoissa näy. Ja se "eliitti" sitten, jolle näitä taidetapahtumia myös järjestetään, on valmis panemaan kaiken lihoiksi heti ensimmäisen kireän paikan tullen. Useasti lisäksi pelkkä huhupuhe ankeista ajoista riittää! Se siitäkin alan arvostuksesta. Juhlapuheissa on mukavaa olla kulturelli ja kulmantakana kirjoittaa nimi kulttuuriamme koskevaan säästö tai lakkautuslistalle.