Vuosi on täydessä käynnissä...

En ole tämän vuoden puolella juurikaan ehtinyt kirjoittamaan tänne, sillä elämässä nyt vaan on muutakin touhua toisinaan. No nyt on aika purkaa alkuvuoden tilannetta hieman. Työhuoneella on aikaa vietetty aina kun muu elämäntilanne sen on sallinut, ja siellä onkin hyvää vaihtia valmistumassa neljä uutta miltein jo valmista öljyvärityötä. Homma etenee siis hyvää vauhtia, joten laiskuudesta ei allekirjoittanutta voi syyttää.

Ongelmana tuntuu vain olevan (jälleen kerran) värien ja värikerrosten kuivumattomuus. ARGH! Jumankauta että kestää, siinä on kuulkaa tekijälläkin jo kärsivällisyys koetuksella, ei auta, vie minkä vie ja sittenhän sitä itsekin innostuu kun hommalle saa pisteen.

Kuten alta näkyy on aikaa vietetty myös musteiden parissa, kuten tuo "tammikuun maalaus" osoittaa.

Vuosi on siis hyvin käynnissa.

Sulkeutuen suosioonne.

Taide pelastaa - tavalla tai toisella.

Luin juuri äsken teatteriohjaaja Esa Leskinen kirjoittaman kolumnin voimasta, jossa hän ruotii nykyistä maailmankuvaamme ja taiteen merkitystä sen sisällä. Taide pelastaa - tavalla tai toisella. Kenet kilpailulta, kenet itsemurhalta jne...

Seuraavassa pieni sitaatti artikkelista.

Taide ei pyri mihinkään. Taide ei ole jotain, mitä kulutetaan, että jaksaisi taas tehdä töitä. Ei sinne päinkään. Taiteen päämäärä ei ole kasvattaa kansantaloutta, kiillottaa Suomi-kuvaa tai tuottaa ihmisille hyvää mieltä.

Taide on radikaalisti jotain muuta kuin se järjen ja hyödyn kenttä, jossa meidän arkimaailmamme sijaitsee.

Taiteessa ei ole mitään järkeä.

Taiteesta ei ole mitään hyötyä.

Ja siksi taide ja maailman taiteellinen näkeminen on oleellisinta, mitä ihminen voi tehdä. Se on unen, myytin ja uskonnon lisäksi ainoa väylä aivokuoren näennäisen järjestyksen ulkopuolelle, sinne missä ihmisen tiedostamaton mieli elää kaikessa mittaamattomuudessaan, ja missä se tyhjä paikka, missä ei vielä äsken ollut mitään, täyttyy itsestään merkityksestä.

En itse referoi tai toista uudestaan tässä koko kirjoitusta nyt tämän laajemmin mutta linkitän sen tähän alle, jotta kiinnostuneet voivat halutessaan artikkeliin tutustua. Se kyllä kannattaa. Minusta siinä oli kuulkaa ihan täyttä asiaa.

Leskisen koko artikkeliin tästä linkistä.

Voiko taiteilija epäonnistua?

Lueskelin jokin aika sitten jotakin artikkelia (tai sitten kuuntelin radioita, jompikumpi), jossa keskusteltiin ns. epäonnistumisesta, ja meidän suomalaisten osittain skitsostakin suhtautumisesta onnistumiseen, menestymiseen ja niiden vastakohtiin.

No jälkeenpäin tuli aihe uudelleen mieleeni ja rupesinkin miettimään asiaa taiteilijan kantilta tai taiteen tekemisen kannalta. Voiko taiteilija yleensä epäonnistua? Ja jos voi, niin kenelle tai mille instanssille tästä epäonnistumisesta sitten joutuu vastaamaan, tai jotain sensellaista.

Tiedänhän minä toki sen, että aina silloin tällöin jokin yksittäinen teos ja tekele menee ns. itsekullakin vituralleen ja se pitää siitä sitten deletoida rumentamasta omaa tuotantoa, jos tällainen puolileikkisä ilmaus sallitaan. Mutta voiko taiteen tekijä epäonnistua "urallaan?" Vastaus riippuu varmasti siitä henkilöstä, joka tätäkin seikkaa määrittelee.

Voiko itseään kutsua taiteellisesti onnistuneeksi vain sellainen ihminen, joka onnistuu elättämään itsensä taiteellaan ja taiteellisella työllään? Tätäkin näkökulmaa useasti jankutetaan, mutta ei sekään nyt ihan niin yksinkertaista ole. Kaupallinen menestyminen ei ole lopultakaan tae yhtään mistään. Ei laadusta, ei taiteilijan sitoutumisesta työhönsä tai omaan alaansa.Onhan noita nähty, nimiä mainitsematta.

Tuo edellämainittu työhön sitouminen on useasti otettu erääksi "vakavasti otettavuuden" synonyymiksi, vaikka jos minulta kysytään niin sillä ei ole mitään tekemistä ko. asian kanssa. Tätä jankutusta kuulee toisinaan galleristeilta, taiteen tutkijoilta ja taidetohtoreilta. Jos joku tekijä ei sovi kuvaan tai kaavaan, taidetohtoreiden ennakkokuvaan, ei häntä yleensä sitten sen vakavammin myöskään oteta. Ehkä hän sitten jossain vaiheessa oppii ja "kehittyy" alan "vaatimalle" tasolle.

Esitän nyt aivan viattoman vastakysymyksen. Pitäisikö taiteentekijän nääntyä nälkään todistaakseen vakavasti otettavuutensa, sensijaan, että ottaisi vaikkapa vastaan päivätyön, opetustyön tai minkä tahansa tavallisen duunin selvitääkseen elämässään tämän kusisen kapitalismin oravanpyörässä? Tietänette oman mielipiteeni tuosta asiasta.

Mielenkiintoista on, että taiteilijoita useasti syytetään monenlaisten myyttien ja mytologioiden rakentamisesta oman erikoislaatuisuutensa esittämiseksi. Entä sitten? Onko myyttiä luova taiteilija kenties teoksissaan epäonnistunut siksi että luo myyttiä? Tekeekö se teoksista automaattisesti huonoja? Myytin luominen saattaa osoittautua jopa yleisöä kiinnostavaksi asiaksi - tai ainakin hyväksi viihteeksi. Tätä asiaa aionkin muuten käsitellä seuraavissa kirjoituksissani teemalla luova hulluus, tai sinnepäin.

Mytologisoimalla voi jopa saada voita leivän päälle, jos hyvin käy. Mitenkähän sitten ne mytologiat ja myytit joita "taidemaailma" kuraattoreineen ja taidetohtoreineen luo. Tekeekö tällainen "objektiivinen" teosten arviointi teoksista automaattisesti hyviä ja taiteilijoista onnistuneita yksilöitä taiteen ohdakkeisella polulla?

Olen lukenut yliopistoaikoinani Joensuussa myös taiteensosiologiaa, joten ainakaan allekirjoittaneeseen tuollainen "objektiivinen" arviointi ei uppoa, koska sellaista ei ole olemassakaan. Koettakaa hyvät ihmiset jo vihdoin tajuta se. Kaikilla on syynsä sanoa niin tai noin, riippuen siitä kenen takapuolessa kunkin pää on. No joku tyytyisi vain ilmaisemaan asian niin, että myös ns. objektiiviset arviot ovat useasti silkkaa tarkoitushakuista vallankäyttöä. Hyvää tai huonoa sellaista, mutta vallankäyttöä yhtäkaikki!

Eri taideinstanssit tietysti haluavat nostaa omiaan esille ja painaa toisia taas alas, jotta omien markkina-arvo säilyisi. Sehän on selvä ja pelin luonne, mutta mitä tämän kaiken keskellä on asian kanssa taiteilijalla tekemistä. Taiteilija vastaa omasta työskentelystään - onnistumisestaan tai epäonnistumisestaan ainoastaan itselleen ja omalle taiteelleen, riippuen siitä mitä on yritetty tavoittaa ja miten.

Näin ollen tuohon otsikon esittämään kysymykseen on olemassa vain yksi vastaus. Taiteilija ei voi epäonnistua. Miksi? Yksinkertaisesti siitä syystä, että koska taiteilija ei ole vastuussa työskentelystään kenellekään muulle kuin itselleen hän ei voi epäonnistua, sillä taiteilija, jos hän on taiteilija tekee asiansa sitkeästi loppuun ja valmiiksi niin että hän onnistuu - suhteessa taiteeseen(sa). Ulkopuolisen maailman asenteet on sitten asia erikseen, mutta ei se taiteilijasta koskaan epäonnistunutta tee, vaikka vanha kunnon dadaisti Francis Picabia totesikin maailman jakautuvan kahtia - epäonnistuneisiin ja tuntemattomiin.

Sana (kirjoitus) viikonvaihteeksi 3.12 - 4.12.2011

Brian Shervin kirjoittaa Fine Art Vewsin blogikirjoituksessaan taidekoulutuksesta sekä niiden oppien hyödyntämisestä blogikirjoituksessaan Art Education: Learn to unlearn what you have learned.

Olen henkilökohtaisesti aika paljon samoilla linjoilla artikkelin kirjoittajan kanssa. Taiteilijaa tuskin vahingoittaa unohtaa suurin osa hänelle "opetetusta". Amen!

Taiteen sääntöjen mukaan?

Mitä taiteilijoihin tulee, useimmat meistä haluavat olla massasta erottuvia, erilaisia ja rikkoa sääntöjä, eikö niin? Taiteellisesti, ainakin. No tietysti. Taidemaailmaa, sen kieroutumia ja kirjoittamattomia sääntöjä olenkin jo aiemmin ihan tarpeeksi vatvonut. Nyt onkin vuorossa tiivistetty ja kokoonpuristettu lyhyt johdatus taiteen sääntöjen "rikkomiseen".

Taiteen säännöt ovatkin varsin kiintoisa dilemma. Ne ovat tavallaan sisäänkirjoitettuja koodeja, joiden "turvassa" taiteilija työtään tekee. Turvasatama, suoja ja samalla aikaa kenties ahdistavakin vankila. Kuka mitenkin asiansa ja pyrkimyksensä kokee. Tähän taiteen sääntö asiaan ei ole olemassa ilmeisimminkään mitään pikaisia, valideja ja iskeviä tapoja tehdä varsinaista vakavaa sääntörikkomusten luetteloa. Ehkä se olisi myös hieman naurettavaakin, mutta itsensämunaamisen uhallakin pohdin asiaa. Joitakin asioita siis ainakin tulee tietää, jotta voisi jotain rikkoa. Mitä ne taiteen säännöt sitten oikeastaan ovatkin, sillä taidehan ON vapaata, eikö vain? No tiettyjä väriopillisia ja sommitelmallisia juttuja nyt kuitenkin on vaan olemassa, jotka auttavat tekijää saamaan teoksensa rokkaamaan, niin että WAU -efekti yleisössäkin on mahdollinen.

Ensimmäisenä tulee siis kuitenkin tietää nämä ns. taiteen säännöt. Et voi rikkoa taiteen sääntöjä ja väittää olevasi ainutlaatuinen, ellet tiedä tarkalleen mitä olet tekemässä.  Varmasti monet ihmiset rikkovat taiteen sääntöjä päivittäin, mutta eivät välttämättä tiedä sitä. Eikä toisaalta tiedä vastaanottajakaan, joten hän saataa pitää teosta myös melko kelvottomana taideteokseksi. Mutta mikäli tiedät miten esimerkiksi  tehdään hyviä ja  tasapainoisia kompositioita; voit toisaalta myös tietoisesti luoda "huonoja kompositioita,"  ja käyttää niitä sellaisella tavalla, joka saataa jopa parantaa kyseistä kuvaa ja sen sisältämää sanomaa. Kaikkihan riippuu oikeastaan teoksen aiheesta ja siitä mitä halutaan ilmaista, jos jollekin nyt tuli mieleen, että miksi ihmeessä, joku haluaisi tahallaan tehdä huonoja ja ristiriitaisia kompositioita. Aihe ja näkökanta siis ratkaisevat. Hieman outoa, mutta sinänsä järkeenkäypää, eikös totta.

Toisena asiana sääntöjen rikkomisessa on se, että jos päätät rikkoa niitä niin riko sääntöjä todella. Maalaa esimerkiksi kierolle ja vinolle pohjalle, mikäli tilanne niin vaatii. Useimmat ihmiset eivät gallerioissa ja museoissa ainakaan niitä rohkene alkaa suoristelemaankaan. Alkavat vain ihmettelemään onko talossa vinot seinät. Niinkuin kierous olisi arkkitehtien yksinoikeus, hah!

Jos teet kieroa tai väärää, niin kannattaa sitten tehdä todella kieroa tai väärää. Miksi? Kuinka tuo sitten liittyy mitenkään taiteen sääntöihin? No jos kuvamateriaali on selvästi erilaista kuin tottumamme kaksiulotteisuus tai kolmiulotteisuus, tai perspektiivit heittävät niin sanomistahan siitä tulee. Voivat jopa luulla, että et ole kovin taitava, ja sehän on kauheata se. No tuollaiset tietoiset vinoumat ja poikkevat taiteen olomuodot eivät enää välttämättä hämää ketään taiteen tuntijoiden joukossa, mutta harjaantumaton silmä kyllä kiusaantuu. Silmähän hakee aina jonkilaisia optisia tai geometrisia tasapainotiloja, myös taideteoksissa Tulipas muuten näin ollen sanottua pari puoltavaa sanaa taidekasvatuksenkin puolesta, vaikka henkilökohtaisesti en pedakogiikkaa paljon arvostakaan. Hauskaa!

Tiivistetysti sanoen: jos menet metsikköön niin mene sitten kunnolla ja reilusti. Silloin tarkoitusperiäsi ei enää epäile kukaan.

Kolmantena sääntönä voidaan pitää sanontaa hyvä taide selittää itse itsensä. Tämähän on jo valheelliseksi havaittu aikojen alussa, silti tätä samaa ajatusta yhä suuresti tunnutaan hellivän taiteilijoiden keskuudessa. Miksi sitten taidetta kannattaisi tekijänsä myös selittää, vaikka tietysti monia, etenkin toisinaan kriitikoita, tämä tuntuu häiritsevän?

Tällainen selittäminen saattaa auttaa ihmisiä ymmärtämään tekijän oman ainutlaatuisen ja  taiteellisen näkemyksen kautta taiteilijan teoksiin implisiittisesti sisällytetyn väittämän tai lausuman. Kertoa kannattaa täsmälleen miksi on ottanut tälläisen mahdollisesti uuden lähestymistavan taiteeseen, ja tehdä se myös mahdollisimman täsmällisesti. Taiteesta kirjoittaessa ei kannata olla tarkoituksellisen sekava, hämmentävä, heitellä syvällisiä sosiaalisia kommentaareja silloin kun niitä ei teoksista todellakaan löydy. Kannattaa siis muistaa kenelle kirjoittaa. Taidemaailman toimijat voidaan voittaa puolelle pseudoliirumlaarumilla, osaan tuon puheen kyllä myös itsekin, mutta rehellisesti sanoen kannattaisi pyrkiä kytkeytymään yleisönsä kanssa kommunikatiivisesti teosten välityksellä ilman elämää suurempia sanoja. Kun taiteesta kiinnostuneet ihmiset voivat jakaa visiosi, he voivat todennäköisemmin uskoa siihen itsekin ja olla aidosti kiinnostunut myös taiteestasi. Vilpittömyys ei ole koskaan pahasta - taiteessakaan.

Neljäntenä sääntönä, jota ei periaatteessa kannata lähteä suuremmalti rikkomaan, minä en ainakaan sitä kenellekään suosittelisi, voitaisiin sanoa, että tekijän pitäisi olla taiteellisesti johdonmukainen. Yksi ainutlaatuinen ja erikoinen maalaus keneltä tahansa taiteilijalta on vain poikkeus. Pelkkä kuriositeetti. Kun luodaan kaksi tai kolme teosta, tai koko sarja maalauksia, alkavat teokset myös "puhua" millainen olet taiteilijana. Sinulle kehittyy taiteilijana näin identiteetti, jonka rajoissa kasvaa taiteilijana. Sitä suuntaa pystyykin jo kenelle hyvänsä paremmin perustelemaan.

Taiteellinen työ itsessään toki muokkaa työskentelyprosessia ja luo johdonmukaisia taideteoksia, jotka alleviivaavat taiteilijan visioita omasta työskentelystään. Ajan mittaan tämä antaa sinulle yhä enemmän uskottavuutta taiteilijana ja auttaa rakentamaan elinikäiset suhteet yleisöösi. Sen jälkeen ei ole suuremmin väliä kuinka montaa taiteellista sääntöä rikot.