Hae tästä blogista

6. tammikuuta 2012

Luovuus ja hulluus - ne yhteen soppiin

Luova hulluus on on aihe joka tuntuu ehtymättömältä runsaudensarvelta nykyaikaisen ihmisen folkloressa. Katselin tuossa jokin aika sitten TV:stä sellaista sarjaa kuin "hulluuden historia". Aiheena eräässä jaksossa oli ns. häilyvä raja terveyden ja sairauden välillä, ja kappas vaan ja kuinka ollakaan siinä sitten käsiteltiin pääasiassa juuri eri taiteilijoiden ja muiden luovien ihmisten alttiutta sairastua eri sorttisiin mielitauteihin. Suomessa on aina osattu arvostaa tuota synkistelyä, jopa tietynlaiseen koomisuuteen asti, väittäisin, koska siinä nähdään sitten kenties jotain "syvällistä" ja aitoa. No juu, oIihan siinäkin jaksossa sitten noita kliseitä esitetty aiheesta jopa enemmän kuin laki sallii. Valitettavasti. Muuten koko sarja oli ihan kiinnostava.

Ei sillä, että minä suhtautuisin henkilökohtaisesti mitenkään kevyesti kenenkään ongelmiin ja pääkopan erisorttisiin virheilmoiutuksiin, joita sekopäisyydeksi toisinaan kutsutaan. Masennuskin lienee oikeasti eräs hirveimmistä mielentiloista tai taudeista joihin voi sairastua. Se jopa oikeasti tappaa, kuten olen myös saanut elämäni kuluessa saanut nähdä ja kokea. Mutta se siitä.
Myönnän myös kernasti ja auliisti sen, että sinällään en itse näistä asioista edes paljoa tiedä tai henkilökohtaisesti ymmärrä. Olen itse välttynyt moisilta "sukelluksilta" yhtä kertaa lukuunottamatta, ja tottahan se oli kyllä eräänlainen avainkokemus. Kokemus, jonka jälkeen löysin taiteen ja ymmärsin sen arvon ja merkityksen inhimillisessä elämässä. Homma ei siis mennyt niin, että ensin tuli taide ja taiteilijan herkkyys ja sitten romahdus, vaan oikeammin päinvastoin. Tiettyä alttiutta, joka kehitti taiteilijan - no ainakin toivon niin - prosessihan on edelleen kesken. Alussa olin vain suhteellisen "pienipäinen" teini, joka tuon kokemuksensa myötä ns. kasvoi ihmisenä! Ja kasvan yhä, sitäkin toivon. Sitäpaitsi se oma "romahdukseni" ei ollut millään muotoa negatiivinen kokemus ja selvisin siitä kaiken lisäksi ilman ulkopuolista apua. Fyysisesti olotila oli kammottava, mutta asia johtuikin siitä, että  oma pää vain vähän siinä laajeni - mentaalisesti.

Se seikka, mikä minua näissä asioissa ja tavoissa "taiteilijan herkkyyttä" laajemmalle yleisölle esitettäessä  tavallaan häiritsee on tietynlainen "luovan hulluuden" romantisoiminen. Sitä ei minusta oikein kannattaisi kuitenkaan erityisesti tapetille nostaa. Kun se ja tuo henkilö on niin ja niin herkkä ja vastaanottavainen, on siitä sitten seurauksena jotenkin luonnollisesti mukamas hirveä mentaalis-henkinen romahdus. Alkuvoima jyllää ja muuta paskaa! Tuollainen herkkyydellä ja ihmisten mielitaudeilla briljeeraaminen, olkootkin taiteilijoita, on aika joutavaa ja turhanaikaista mielestäni. Tuskin kukaan mentaaliongelmien keskellä elävä taiteilija tekee taidetta siksi että hänellä on mentaaliongelmia tai tuskin nuo mentaaliongelmat ovat tehneet kenestäkään varsinaisesti taiteilijaa. Voinhan erehtyäkin, mutta en usko. Sitäpaitsi suurin osa tuntemistani taiteentekijöistä on ihan tervehenkisiä ja elinvoimaisia ihmisiä, tosin kiinnostuneita enemmän jostain muusta kuin siitä mitä yhteiskuntamme väittää olevan tähdellistä ja tarpeellista. Nuo hulluustarinat ovat yhtä mukavia kuin tarinat liikaa viinaa tai muita dopingaineita käyttävistä taiteilijoista. Onhan niissä puolensa ja viihdearvonsa. Vauhdikkaita tarinoita "jälkipolville" myytäviksi ja tyhjiä legendoja, mutta väitän etteivät ne kyseisten tekijöiden taiteesta lajista riippumatta kerro juuri mitään. 


Entä siten se luova hulluus, johon otsikossakin viitataan? No niin. Sitä sopiikin miettiä. Myös tämä yleiskäsitteemme "taidemaailma" on senverran konservatiivinen mylly, että sen koneiston sisällä toimiessa ei aina niin suurta luovuutta eikä edes sitä suurta hulluutta juurikaan välttämättä löydy. Tämän päivän taiteilijakunta on ja haluaa olla PRO eli professionaali, ja jättää kaikenlaiset haahuilut tuonnemmas, jollekin toiselle ja amatööreille.  Ei mitään vikaa siinäkään sinänsä. Ammattiylpeys on hieno asia.

Tämän päivän taiteilijakunta onkin aikalailla virkamiesmäistä olemukseltaan, mutta mahtaakohan se sitten viimekädessä johtua siitä instanssista, joka taidettamme tänä päivänä määrittelee. Taidetta määrittelevät virkamiehet tuottavat virkamiesmäistä taidetta. Kansakoulunopettajamaiset taiteen koulumestarit tuottavat koulumestarimaista taidetta, ja keräilijöiden suosimat taiteilijat tuottavat osakekirjataidetta. As simple as that!

Olisipas hauska nähdä taiteen tulevaisuus, tai tiedä häntä sittenkään. Se kun ei valttämättä näytä kovinkaan hyvältä. Mitä tarkoitan? Lisää anarkistisuutta taiteen kentille kaipaisin, en tarinoita sen (taiteen) hyvää tekevyydestä ja elämää pidentävästä vaikutuksesta. Etenkään, jos siitä pidentyvästä elämästä tulee tylsää kuin virastossa.


Tajusitteko?

Ps. otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä, vaan se on tuossa muodossa ihan tarkoituksella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti