Tavataan Taidemessuilla

Yhtreisnäyttely Olli Punton kanssa galleria Koppelossa on loppunut tänään. Kiitos kaikille vierailijoille käynnistä ja palautteistanne. Tavataan seuraavan kerran Tampereen taidemessuilla.

Tampereen Messu- ja Urheilukeskuksessa 5.–7.10.2012 toteutettavat taidehankintojen ja -harrastamisen erikoismessut  elikkäs lyhyesti Tampereen taidemessut kutsuvat kaikkia taiteesta kiinnostuneita tutustumaan taiteen moni-ilmeiseen maailmaan, tekijöihin ja teoksiin. Sieltä löydät myös esimerkiksi allekirjoittaneen Galleria Rongan osastolta (D30)

Tervetuloa tutustumaan ja tekemään teoshankintoja lukuisista messutarjouksista. Nyt on aika hankkia seinällesi aito Jokiaho. Muuhun päiväkohtaiseen ohjelmisoon pääset tutustumaan tästä linkistä.

Be there or be square!
Sulkeutuen suosioonne!

Onko boheemi homeessa - mihin lokeroon taiteilja työnnettäisiin?

Taidekriitikko ja kirjoittaja Brian Sherwin aloitti sivustollaan keskustelua siitä yleisestä taiteilijakuvasta, jollaiseen ainakin suuri yleisö tuntuu jatkuvastri viittaavan. Huoleton ja vastuuton boheemi. Kuka sitä taiteilijakuvaa tarvitsee, mihin ja kuka sitä oikein ylläpitää? Ihan kiinnostava kysymys.

Sherwin toteaa, että suurin osa hänen tuntemistaan taiteilijoista ovat ahkeria ihmisiä. Jotkut heistä työskentelevät kahden tai kolmen työpaikan lisäksi omalla taidestudiollaan keskittyen omiin tekemisiinsä taiteilijana. Hänen tapaamansa taiteilijat ottavat vastuuta perheestään - aikataulujaan soveltaen, kuten muutkin ammattilaiset alastaan riippumatta joutuvat tekemään. Nämä taiteilijat eivät ole viihdekirjallisuudessa ja elokuvissa yleisesti kuvattuja "huolettomia sieluja", vaan vastuullisia kansalaisia ​​- yhteiskunnan tuottavia jäseniä ja ammattilaisia. Näiden luovien ihmisten työt eivät ansaitse Sherwinin mielestä jäädä puristuksiin ulkokohtaisiin stereotypioihin taiteilijoista.

Sherwin kysyy myös, varsin oikeutetustikin kukaties, että kuka on tuottavampi: henkilö yhteiskunnallisesti ajatellen, sellainen joka kuluttaa keskimäärin 4 tuntia joka ilta television ääressä töistä tultuaan vaiko henkilö, joka viettää keskimäärin tuon 4 tuntia joka ilta työhuoneellaan, muiden velvoitteiden lisäksi? Vastaus on ilmeinen ja arvattava. Se työntekijä, joka sattuu olemaan lisäksi taiteilija on paljon tuottavampi kuin "tavallinen" keskiverto aikuinen. Hän lisää kulttuuria, eikä vain kuluta sitä. Ei aivan vähäinen arvo sinänsä, enkä pyri tällä minkäänlaiseen moraaliseen hybrikseen, kunhan totean asian.

Olen juuri kyseisessä kuvailemassani tilanteessa itsekin. Työntekijänä jossain muualla, vaikkakin taidealalla myös näissä "porvarillisissa" (huomaatteko?) sekä näiden lisäksi taidetta tehden. Taiteilija vai museoduunari?
Kuka määrittelee? Kenen ongelma oikeastaan? Itselläni ei ole koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia positioida itseäni millään "kentällä", oli kyseessä taide tai sitten jokin muu kyseisellä hetkellä päälle painava "rooli"

Tilanne on tietysti omalaatuisensa, firaabelitaiteilija, firaabeliduunari, mutta en varmasti ole ainoa, joka näin joutuu omalla kohdallaan toimimaan. No valinta on alunpitäenkin ollut omani. Tukisysteemit taiteilijoille ovat mielestäni vähintäänkin erikoiset, eriarvoistavat ja antavat vallan sellaisille instansseille, joille se ei missään nimessä edes tulisi kuulua, taiteilijan kantilta katsottuna. Piiri pieni pyörii. Olenkin halunnut välttää kaikin tavoin pikkusieluisten taidebyrokraattien kabinettivehkeilyjen pelinappulaksi joutumista, ja siitä seuraa se, että omat "taiderahat"on hankittava sitten jotenkin muuten, ja siihen auttaa työpaikka. Muuan toinenkin hyvä puoli ns. ulkonaisen työpaikan omaamisessa kyllä on, nimittäin se, että se laittaa asiat suhteellisesti järjestykseen ja pitää arvot ja merkitykset asioiden välillä tasaapainossa ja järjestyksessä. Vaikka en päivittäin töiden jälkeen 4 tuntia työhuoneellani vietäkään, niin yllättävän paljon sitä kuulkaa saa aikaiseksi jos siellä viettää edes jonkun tunnin viikossa kahtena tai ahkerimpina viikkoina kolmena iltana viikossa.

Ai niin, se boheemi taiteilijakuva. Olen sitä mieltä että kyseinen stereotypia ei oikeastaan ole muuta kuin markkinointitapa, tai ajatus siitä kuinka "taiteilja" käsitteenä kaupataan suurelle yleisölle. Johtuen yksinkertaisesti siitä seikasta, että yleisö tuntuu rakastavan tarinoita. Miksi siis taiteilijat tekisivät poikkeuksen tässä? Pitäähän esimerkiksi levykaupan tuoteetkin jaella jotenkin "omiin" lokeroihinsa, jotta juuri niistä kiinnostunut yleisö ne löytäisi. Tämän päivän boheemitkin ovat siis juuri noita Sherwinin mainitsemia ammattilaisia, jotka saattavat ainostaaan esittää sitä mitä heiltä odotetaan  (näinhän useat ammatti-ihmiset tekevät alasta riippumatta), eli boheemeja.

Sulkeutuen suosioonne!

Tööttäile omaa torveasi

Mikään ei tunnu olevan joillekin taiteilijoille niin vaikeaa kuin se, että omista teoksistaan pitäisi sanoa jotain. Tämä ikivanha dilemma tuntuu olevan voimissaan yhä tänäkin päivänä. Taiteilija on taiteilija ja myyntimies on myyntimies, tätä jaottelua älköön kukaan rohjetko rikkomaan, vai? No onneksi tälle asialle saa nykyisin jo koulutusta.


Kun taiteilija valmistautuu tulevaan näyttelyynsä, joutuu prosessin aikana tekemään myös joitain vähemmän miellyttäviä hommeleita taiteilijan näkökulmasta katsoen: nimittäin markkinointi ja töidensä promotointi. Koska monet taiteilijat ovat kuulemma sisäänpäinkääntyneitä, se voi olla hyvin vaikeaa heille laittaa itseänsä esille. Mutta muukaan ei tässä työssä kyllä tunnu auttavan. Siispä itsensä promotoiminen kannattaa opetella heti senjälkeen kun olet ensimmäisen teoksesi tehnyt. Näin siitä huolimatta, vaikka kaverisi, yleensä ne "oikeat taiteilijat" sinua tuosta pilkkaisivat ja taidehuorana pitäisivät. No sellaisiakin toki löytyy, maailma on laaja, mutta tarkoitan edellämainitulla ainoastaan sitä tosiseikkaa, että tekemisistään on tunnetava vastuuta, myös taiteen alalla. kaupallisuus ei sinänsä ole pelkästään pahasta. Onhan erityisen hienoa saada mahdollisesti leipänsä siitä tekemisestä josta kaikkein mieluiten tekee muutenkin. Apurahaleikki ja piiri pieni pyörii -mentaliteetti ei ole itseäni milloinkaan viehättänyt. Teoksiani saa mieluummin ostaa. 

Ai niin. markkinoinnistahan tässä piti puhumani. Jotkut galleriat hoitavat suurimman osan taiteilijoidensa myynnin, maineen ja merkityksen edistämisestä, mutta taiteilija ei voi ko. asiasta kyllä itseänsä kokonaan irrottaakaan. Jos satut olemaan esillä vähemmän tunnetussa paikassa, saattaa näyttelyn promotoiminen jäädä täysin taiteilijan omille harteillle. Se ei ikävä kyllä riitä, että näytät ihmisille taidetta, elleivät he eivät tiedä mitään sen olemassaolosta.

Myös taiteilijan on hyvä pohtia markkinointiviestintäänsä ja panostaa siihen saadakseen julkisuutta ja tienatakseen elantonsa sekä kasvattaakseen myyntiään etc etc....
Taiteilijan markkinointiviestintä voidaan jakaa kahtia: markkinointiin sekä tiedotukseen. Markkinointiin kuuluu mainonta, henkilökohtainen myyntityö sekä PR-toiminta alias myynnin edistäminen, Tiedotustoimintaan kuuluvat mediasuhteet ja julkisuus.Asenteesta riippuen tiedotustoiminta voidaan nähdä myös osana markkinointia. Tämä sisältö kay ilmeiseksi, kun tarkastelee niitä näyttelypuffeja ja tiedotteita, joita lehdet julkaisevat. Useasti se on otettu suoraan sellaisenaan taiteilijan omasta tekstistä, joten...mainoshan se. Toivottavasti ilmainen! :-)

Taidenäyttelyiden markkinointi pyrkii toisinaan myös tekemään sensaatioita sekä toitottaa torvia milloin mistäkin asiasta liioitellen. Mikäs siinä. Käyhän se. Ongelmallista tuossa on se, että tavanomaisilla taiteen määrityksillä ja teosten asiallisilla esittelyillä ei ole asiaa ylittää ns. uutiskynnystä. Ai tavallista taidetta? No hei haloo! Ketä kiinnostaa. Surullisesti tuosta kaikesta edellämainitusta on seurauksena sellainen ilmiö, että taide itsessään on täysin tarpeetonta, kun kerran markkinatemput valtaavat tämänkin alan. esimerrkinä eräskin taiteilija, joka kiusaa tuotemerkkejä, ja ilmoittaa itse heille asiasta oikeusjuttujen toivossa ja huomionkipeydessään. Tuollainen toiminta on lähinnä säälittävää, mutta jos ei ole taiteilijana kertakaikkiaan mitään sanottavaa niin noinhan se menee nykyaikana. Taidepuhe on  pääasiassa siis taiteen markkinointia.

Nykyään "taidetiedottamisen" kanavat ovat huomattavasti runsaammat ja monipuolisemmat kuin niinä aikoina, jolloin koko hommeli oli paikallislehtien armon varassa. Luojalle kiitos kehityksestä. Tänään tällä internetin valtakaudella on mahdollisuuksia tuoda töitänsä esiin, ilman taidemaailman traditionaalisia portinvartijoita. Tosin asioilla myös on kääntöpuolensa. Paikallislehdet lopettavat koko toiminnan ja ajavat kulttuuriosastonsa alas, eli näyttelyistä pääsee esille vain ja ainoastaan aniharvat ja sponsoriyhteistyöhön sopivat viritykset. Taidemaailman portinvartijat eivät enää kykene heijastamaan taiteita oman napansa kautta, vaikka monet sitä yhä yrittävät. Internetin sosiaalinen media mahdollistaa taiteilijan oman suhdetoiminnan ja verkostojen rikkaan käytön ja avaa uusia "ilmaisia" markkinointi ja tiedotusmahdollisuuksia.

Taiteilijan mahdollisuuksia näkyvyytensä lisäämiseksi ovat teosten omintakeisuus eli tunnistettavuus ja erottuvuus. Miksi tehdä sitä mitä muutkin tekevät ja mikä kulloinkin on vallitseva trendi. Muistan jokin vuosi takaperin katsoneeni taideteollisen korkeakoulun oppilastöitä ja hämmästyin sitä miten samanlaisia kaikkien teokset keskenään olivat. Opettajaa oli kuunneltu, kun hän oli palannut Lontoon kirkolta ja valisti trenditietouttaan raakaan hedelmälliseen maaperään.

Taiteilijan kannattaa siis satsata oman taiteilijapersoonan kehittämiseen/kehittymiseen, Nerojen aika ei ole ohi, vaikka sitä yrittäisi kuka hyvänsä agendasta poistaa. Ihmiset ovat halki maailmanhistorian halunneet kuulla tarinoita "hulluista taiteilijoista" ja vastaavista. Taiteilijapersoonan "myytti" on melkein yhtä puoleensavetävä taideyleisön keskuudessa kuin vampyyrit nuorisokulttuurissa. Kaikkia kiinnostaa kurkistus "pimeälle" puolelle. Myös Cv:n ja kotisivujen ajan tasalla pitäminen sekä ahkera päivittäminen, teoskuvien ja tarinoiden tarjoaminen, sosiaalisen median esimerkiksi Facebook, YouTube, Twitter, blogit, kuten tämäkin sekä yhteistyökumppanien/verkostojen hyödyntäminen lisäävät mahdollisuuksia tööttäillä omaa torveaan. Näin on vain tehtävä, koska kukaan muukaan sitä ei tee. Ikävä kyllä!