Taidekriitikko ja kirjoittaja Brian Sherwin aloitti sivustollaan keskustelua siitä yleisestä taiteilijakuvasta, jollaiseen ainakin suuri yleisö tuntuu jatkuvastri viittaavan. Huoleton ja vastuuton boheemi. Kuka sitä taiteilijakuvaa tarvitsee, mihin ja kuka sitä oikein ylläpitää? Ihan kiinnostava kysymys.
Sherwin toteaa, että suurin osa hänen tuntemistaan taiteilijoista ovat ahkeria ihmisiä. Jotkut heistä työskentelevät kahden tai kolmen työpaikan lisäksi omalla taidestudiollaan keskittyen omiin tekemisiinsä taiteilijana. Hänen tapaamansa taiteilijat ottavat vastuuta perheestään - aikataulujaan soveltaen, kuten muutkin ammattilaiset alastaan riippumatta joutuvat tekemään. Nämä taiteilijat eivät ole viihdekirjallisuudessa ja elokuvissa yleisesti kuvattuja "huolettomia sieluja", vaan vastuullisia kansalaisia - yhteiskunnan tuottavia jäseniä ja ammattilaisia. Näiden luovien ihmisten työt eivät ansaitse Sherwinin mielestä jäädä puristuksiin ulkokohtaisiin stereotypioihin taiteilijoista.
Sherwin kysyy myös, varsin oikeutetustikin kukaties, että kuka on tuottavampi: henkilö yhteiskunnallisesti ajatellen, sellainen joka kuluttaa keskimäärin 4 tuntia joka ilta television ääressä töistä tultuaan vaiko henkilö, joka viettää keskimäärin tuon 4 tuntia joka ilta työhuoneellaan, muiden velvoitteiden lisäksi? Vastaus on ilmeinen ja arvattava. Se työntekijä, joka sattuu olemaan lisäksi taiteilija on paljon tuottavampi kuin "tavallinen" keskiverto aikuinen. Hän lisää kulttuuria, eikä vain kuluta sitä. Ei aivan vähäinen arvo sinänsä, enkä pyri tällä minkäänlaiseen moraaliseen hybrikseen, kunhan totean asian.
Sherwin toteaa, että suurin osa hänen tuntemistaan taiteilijoista ovat ahkeria ihmisiä. Jotkut heistä työskentelevät kahden tai kolmen työpaikan lisäksi omalla taidestudiollaan keskittyen omiin tekemisiinsä taiteilijana. Hänen tapaamansa taiteilijat ottavat vastuuta perheestään - aikataulujaan soveltaen, kuten muutkin ammattilaiset alastaan riippumatta joutuvat tekemään. Nämä taiteilijat eivät ole viihdekirjallisuudessa ja elokuvissa yleisesti kuvattuja "huolettomia sieluja", vaan vastuullisia kansalaisia - yhteiskunnan tuottavia jäseniä ja ammattilaisia. Näiden luovien ihmisten työt eivät ansaitse Sherwinin mielestä jäädä puristuksiin ulkokohtaisiin stereotypioihin taiteilijoista.
Sherwin kysyy myös, varsin oikeutetustikin kukaties, että kuka on tuottavampi: henkilö yhteiskunnallisesti ajatellen, sellainen joka kuluttaa keskimäärin 4 tuntia joka ilta television ääressä töistä tultuaan vaiko henkilö, joka viettää keskimäärin tuon 4 tuntia joka ilta työhuoneellaan, muiden velvoitteiden lisäksi? Vastaus on ilmeinen ja arvattava. Se työntekijä, joka sattuu olemaan lisäksi taiteilija on paljon tuottavampi kuin "tavallinen" keskiverto aikuinen. Hän lisää kulttuuria, eikä vain kuluta sitä. Ei aivan vähäinen arvo sinänsä, enkä pyri tällä minkäänlaiseen moraaliseen hybrikseen, kunhan totean asian.
Kuka määrittelee? Kenen ongelma oikeastaan? Itselläni ei ole koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia positioida itseäni millään "kentällä", oli kyseessä taide tai sitten jokin muu kyseisellä hetkellä päälle painava "rooli"
Tilanne on tietysti omalaatuisensa, firaabelitaiteilija, firaabeliduunari, mutta en varmasti ole ainoa, joka näin joutuu omalla kohdallaan toimimaan. No valinta on alunpitäenkin ollut omani. Tukisysteemit taiteilijoille ovat mielestäni vähintäänkin erikoiset, eriarvoistavat ja antavat vallan sellaisille instansseille, joille se ei missään nimessä edes tulisi kuulua, taiteilijan kantilta katsottuna. Piiri pieni pyörii. Olenkin halunnut välttää kaikin tavoin pikkusieluisten taidebyrokraattien kabinettivehkeilyjen pelinappulaksi joutumista, ja siitä seuraa se, että omat "taiderahat"on hankittava sitten jotenkin muuten, ja siihen auttaa työpaikka. Muuan toinenkin hyvä puoli ns. ulkonaisen työpaikan omaamisessa kyllä on, nimittäin se, että se laittaa asiat suhteellisesti järjestykseen ja pitää arvot ja merkitykset asioiden välillä tasaapainossa ja järjestyksessä. Vaikka en päivittäin töiden jälkeen 4 tuntia työhuoneellani vietäkään, niin yllättävän paljon sitä kuulkaa saa aikaiseksi jos siellä viettää edes jonkun tunnin viikossa kahtena tai ahkerimpina viikkoina kolmena iltana viikossa.
Ai niin, se boheemi taiteilijakuva. Olen sitä mieltä että kyseinen stereotypia ei oikeastaan ole muuta kuin markkinointitapa, tai ajatus siitä kuinka "taiteilja" käsitteenä kaupataan suurelle yleisölle. Johtuen yksinkertaisesti siitä seikasta, että yleisö tuntuu rakastavan tarinoita. Miksi siis taiteilijat tekisivät poikkeuksen tässä? Pitäähän esimerkiksi levykaupan tuoteetkin jaella jotenkin "omiin" lokeroihinsa, jotta juuri niistä kiinnostunut yleisö ne löytäisi. Tämän päivän boheemitkin ovat siis juuri noita Sherwinin mainitsemia ammattilaisia, jotka saattavat ainostaaan esittää sitä mitä heiltä odotetaan (näinhän useat ammatti-ihmiset tekevät alasta riippumatta), eli boheemeja.
Sulkeutuen suosioonne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti