Taidepuheesta: In silvam non ligna feras.*

Joku taiteilija ( en todellakaan nyt muista kuka, valitan asiaa.) oli jälleen laittanut kuuleman mukaan pinon pöllejä suoraan suomalaisesta luonnosta galleriaan esille taiteena. Siitä sitten suomen johtavassa taidejulkaisussa HS:ssä on ollut jorinaa ja parran pärinää puolesta ja vastaan. Asiaa tai asiattomuutta, miten kukin nyt asian kokee. Itse kuulun siihen osastoon ihmisiä, jotka ovat kertakaikkiaan "vitun kyllästyneitä" noihin pinoihin, ja siihen että ne edustavat muka suuntaan tahi toiseen suomalaista luontosuhdetta. Kilin vitut! Vastahankaisuuteni ei todellakaan johdu asennevammoistani tai siitä, että jossakin on pino koivua, haapaa, mäntyä tai jotain muuta jaloa puuta, vaan yksinkertaisesti siitä seikasta, että aina kun esimerkiksi suomalaista designia esitellään jossain ( itsekin näittä näyttelyitä rakentaneena, huom...) niin tuo sama puupino ilmestyy kuin tyhjästä johoinkin kohtaa lattiaa könöttämään. Repikää siitä sitten - itseäni lähinnä kyllästyttää, mutta ei siitä sen enempää, ja ko. pöllipinoa EN ole edes nähnyt,joten kyseiseen teokseen kritiikkini ei siis millään muotoa kohdistu, jos niin luulitte. Ehei, kritisoin ainoastaan tietynsorttista yksitotisuutta, joka myös taiteessa, etenkin teoriapuolessa on hyvinkin ilmeistä.

 

Tuota yksitotisuutta sitten koettetaan selittää moninaisella taidepuheella, ja instituutioiden mukanaan tuomalla arvovallalla. Ihan vapaasti vaan, mutta laajemmalti ko. jorina ei varmaankaan kiinnosta juuri ketään, ellei joitakuita elämästä vieraantuneita amanuensseja sitten. Siinä se ongelma, ja villankoiran ydin myöskin ilmenee. Taidepuheesta on tullut marginaalissa tapahtuvaa "yläluokan sisäpiiriretoriikkaa", kuten esimerkiksi taidegraafikko Pekka Hannula blogikirjoituksessaan asiaa luonnehtii.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Siinäpä se. Taidepiirit (taiteen hallintopiirit) tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin muutkin yhteiskunnalliset instanssit näinä päivinä. Kukaan ei uskalla olla oikeastaan mitään mieltä mistään...ja se voi olla jopa vaarallista se. Tarkoituksenii ei siis tälläkään "rutinalla" ole heittäytyä hankalaksi, vaan kehottaa kaikkia taiteentekijöitä ja kokijoita olemaan avoimia omia vastaanottavaisia itsejään, ilman keinotekoista potaskaa. Vilpitön ja aito kokemus kiinnostaa yleensä aina, mikäli se antaa lukijalleen minkäänlaista tarttumapintaa.

 

Sulkeutuen suosioonne. 

 

* In silvam non ligna feras. Älä kanna puita metsään. (Horatius)

Luovuuden hiivasta

Tämän viikonvaihteen sana viikonvaihteeksi ajattelin aluksi kirjoittaa ihan vain lakonisesti Man Rayn lausahduksen, että luominen on jumalaista jäljentäminen on inhimillistä (To create is divine, to reproduce is human), mutta sitten huomasin päivän hesarista (20.1.2012) että Michiganissa ameriikankirkolla yliopistossa on tehty tutkimus, jonka mukaan Ihmisen luovin hetki ei suinkaan ole silloin, kun olemme kaikkein terävimmillämme, vaan silloin, kun olemme hieman tokkurassa.

No juu joo, ensin ajattelin, että tässä sitä taas on määrittelyongelmaa kerrakseen. Jos tokkurassa olisi luovimmillaan niin silloinhan tässä maailmassa jokaisen kannattaisi olla sekava ja heitellä ilmaan niitä näitä ihan vaan omaa luovaa panosta korostaakseen. Ehkä näitäkin ulostuloja on tässä viime aikoina nähty.

Huumori sikseen ( ei ikinä), ymmärrän kyllä tutkimuksen ajatuksen ja perimmäisen idean. Olen jopa tietyllä tavalla 110% samaa mieltä ( 110 - huomaatteko kuinka sekavaa, siis luovaa :), mutta itse en sitä suurin surminkaan kutsuisi miksikään sekavuustilaksi tai tokkuraksi. Juoppo känniääliö tai vastaavassa tilassa oleva ihminen on sekava ja tokkurassa, mutta voidaanko heitä kovin luoviksi väittää. Tuskin. Noh, en siis ainakaan minä kutsuisi.

Tutkimuksen tekijät selittävät tätä kyseistä "sekavuusilmiötä" (nyt se on lainausmerkeissä, kuten mielestäni pitääkin!) sillä, että luova ongelmanratkaisu vaatii laaja-alaista, vapaata ajattelua. Kun oma keskittymiskykymme on huipussaan ja terävimmillään, se estää mieltä harhailemasta ja uusien mielleyhtymien syntymistä mielessämme. Tutkijoiden mukaan juuri tästä syystä luova ajattelumme toimiikin parhaiten silloin kun keskittymiskykymme on herpaantunut, kuten aamun tai illan tokkurassa. Tässä asiassa on taatusti ainakin kaikille kuvataiteilijoille jotain äärimmäisen tuttua huttua. Muista taiteenaloista en uskalla sanoa mitään, mutta en usko, jotta sielläkään tuon vapaan assosiaation merkitystä ainakaan kauheasti kielletään. Tietyssä vaiheessa luomisprosessia on vain uskallettava antaa mennä. Sen voi tehdä joko tietoisesti (jotkut vaan osaa), tai sitten ajaa itsensä sellaiseen väsymyksen tilaan, että itsesensuuri omalta kohdalta pettää. Kumpaakin olen itsekin elämäni aikana kokeillut ja aina se toimii, tavalla tai toisella.

Hupaisaa tuossa koko ajatuksessa on minusta se seikka, että ei tuo kyseinen tutkimuksen kohteena oleva tila ole sitä luovuutta mitä kukaan varsinaisesti kaipaa. lieneekö se lopultakaan muuta kuin ns. luovuuden raaka-aine. Käymistilan käynnistävä hiiva.

Tuosta sekavuudesta ja "tokkurasta" on tultava myös ulos siinä vaiheessa, kun se kuuluisa luova työ alkaa. Huomaatte varmasti käyttämäni sanaparin. Luova ja työ. Melkoinen paradoksi, vai mitä?

Tarkoitan vain yksinkertaisesti sitä, että luominen on työtä, joskus hyvinkin raakaa sellaista, toisaan taas erittäin hauskaa, mutta työtä yhtäkaikki.Taiteilijan täytyy kohdallaan tajuta se vivahde ero asioissa milloin olla luova ja milloin olla olematta luova! Kolikoillakin on kaksi puolta, ei yksin toinen puoli siitä rahaa tee. Luominen tilana onkin mielestäni aikamoinen vapaan assosiaation ja totaalisen kontrollin paradoksaalinen avioiliitto. Toista ei ole olenmassa ilman toista.

Sulkeutuen suosioonne!