Joku taiteilija ( en todellakaan nyt muista kuka, valitan asiaa.) oli jälleen laittanut kuuleman mukaan pinon pöllejä suoraan suomalaisesta luonnosta galleriaan esille taiteena. Siitä sitten suomen johtavassa taidejulkaisussa HS:ssä on ollut jorinaa ja parran pärinää puolesta ja vastaan. Asiaa tai asiattomuutta, miten kukin nyt asian kokee. Itse kuulun siihen osastoon ihmisiä, jotka ovat kertakaikkiaan "vitun kyllästyneitä" noihin pinoihin, ja siihen että ne edustavat muka suuntaan tahi toiseen suomalaista luontosuhdetta. Kilin vitut! Vastahankaisuuteni ei todellakaan johdu asennevammoistani tai siitä, että jossakin on pino koivua, haapaa, mäntyä tai jotain muuta jaloa puuta, vaan yksinkertaisesti siitä seikasta, että aina kun esimerkiksi suomalaista designia esitellään jossain ( itsekin näittä näyttelyitä rakentaneena, huom...) niin tuo sama puupino ilmestyy kuin tyhjästä johoinkin kohtaa lattiaa könöttämään. Repikää siitä sitten - itseäni lähinnä kyllästyttää, mutta ei siitä sen enempää, ja ko. pöllipinoa EN ole edes nähnyt,joten kyseiseen teokseen kritiikkini ei siis millään muotoa kohdistu, jos niin luulitte. Ehei, kritisoin ainoastaan tietynsorttista yksitotisuutta, joka myös taiteessa, etenkin teoriapuolessa on hyvinkin ilmeistä.
Tuota yksitotisuutta sitten koettetaan selittää moninaisella taidepuheella, ja instituutioiden mukanaan tuomalla arvovallalla. Ihan vapaasti vaan, mutta laajemmalti ko. jorina ei varmaankaan kiinnosta juuri ketään, ellei joitakuita elämästä vieraantuneita amanuensseja sitten. Siinä se ongelma, ja villankoiran ydin myöskin ilmenee. Taidepuheesta on tullut marginaalissa tapahtuvaa "yläluokan sisäpiiriretoriikkaa", kuten esimerkiksi taidegraafikko Pekka Hannula blogikirjoituksessaan asiaa luonnehtii.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Siinäpä se. Taidepiirit (taiteen hallintopiirit) tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin muutkin yhteiskunnalliset instanssit näinä päivinä. Kukaan ei uskalla olla oikeastaan mitään mieltä mistään...ja se voi olla jopa vaarallista se. Tarkoituksenii ei siis tälläkään "rutinalla" ole heittäytyä hankalaksi, vaan kehottaa kaikkia taiteentekijöitä ja kokijoita olemaan avoimia omia vastaanottavaisia itsejään, ilman keinotekoista potaskaa. Vilpitön ja aito kokemus kiinnostaa yleensä aina, mikäli se antaa lukijalleen minkäänlaista tarttumapintaa.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Siinäpä se. Taidepiirit (taiteen hallintopiirit) tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin muutkin yhteiskunnalliset instanssit näinä päivinä. Kukaan ei uskalla olla oikeastaan mitään mieltä mistään...ja se voi olla jopa vaarallista se. Tarkoituksenii ei siis tälläkään "rutinalla" ole heittäytyä hankalaksi, vaan kehottaa kaikkia taiteentekijöitä ja kokijoita olemaan avoimia omia vastaanottavaisia itsejään, ilman keinotekoista potaskaa. Vilpitön ja aito kokemus kiinnostaa yleensä aina, mikäli se antaa lukijalleen minkäänlaista tarttumapintaa.
Sulkeutuen suosioonne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti