Jumanklaare kun aika juoksee. Ehdin taas vaihteeksi tänään iltapäivästä työhuoneelle tekemään töitä, kun pääsin "porvarillisista" sen verran ajoissa, että homma kannatti. Niistä kolmesta maanantaina hankkimastani teospohjasta on nyt sitten tulossa kaksi eri teosta. Näin siinä sitten kävi. Yksi "
kuutioitujen" sarjaan sijoittuva työ ja yksi kaksiosainen "
päättömien" ihmisten työ. Valitettavasti jätin kameran kotiin, noh kuvia seuraa taas kunhan jutut valmistuu.
Luonnostellessa törmää sellaiseenkin seikkaan, että alkaa miettimään sitä millä värillä teoksen sitten oikein maalaisi? Mikä kuvaisi parhaiten sitä tunnelmaa, jota pyrkii luomaan, ja mikä sävy olisi paras teoksen sisällöllisen "sanoman" kanssa. Jos joku ajatteli että se tulisi sieltä itsestään niin ehei, ei tule. Ainakaan allekirjoittaneelta. Kyllä värien kankaalle vetäminen on lopultakin melkoisen työn tulos ja tuote. Joko tietoisen tai alitajuisen, mutta silloinkin kyseinen työ on tehty. Tässä onkin juuri se taiteen henkinen sisältö, vai miten se
Kandinsky asian aikanaan ( ainakaan) ilmaisi. Toivoa sopii, että se ilmenisi myös teoksen tarkastelijalle.
Hupaisaa on se, että mikään olemassa olevista väreistä, ei heijasta sitä henkilökohtaista tunnetta, joka tekijän sisältä, eli itselläni, nyt tällä hetkellä kumpuaa. Asiaa voisi luonnehtia kysymällä
minkä värinen on valaistuminen? Tai
millaisia ovat vapautumisen sävyt? Siinäpä koaneita kerrakseen, jos täällä joku Zenin harrastaja sattuisi visiteeraamaan. Täytyy siis tyytyä "värittämään" teokset vain niillä mahdollisuuksilla, joita värikartoissa ilmenee. Onhan siinäkin kyllä ihan riittävästi. Huokaus. Haluaisin kuitenkin niin kovasti kehittää tai keksiä kokonaan uuden värin. Värin jota ei vielä tunneta. Eipä taidä olla mahdollista, tai jos on niin ko. homma tulee oikeasti tapahtumaan täysin vahingossa, niinkuin yleensä merkittävillä asioilla useasti tapana on.
Tästä sitten toiseen asiaan. En jaksa enkä viitsi(si) katsella kovin hirveästi videotaidetta tai vastaavaa. Se on yleisesti vaan niin hemmetin tylsää ja tyhjänpäiväistä. No ehkä joku on eri mieltä, ja hyvä niin. Tähän asenteeseeni vaikuttaa kyllä paljon osaltaan se, että töissäni (porvarillisissa!) on esitelty kolmatta liikkuvan kuvan kavalkadia ja muuta hulabaloota. Alkaa kyllä jo riittämään - tunnustan.
Toisaalta, ei niin heikkoa ettei jotain hyvääkin. Kyseisen pohdinnan kautta ajattelee näitä taideteosten tekniikoita ja sisältöjä tavallaan laajemminkin. Miksi joku ei viehätä kun taas toinen viehättää? Maalauksen ja miksei grafiikankin, yleensä pysähtyneen kuvan, arvoa nostaa kyllä ainakin allekirjoittaneella se yksinkertainen seikka, että maalaus, grafiikanlehti, valokuva tms. ei
HUUDA HUOMIOTA vastaanottajaltaan ja antaa ikäänkuin rauhan kokea ja oivaltaa itsensä kaikessa rauhassa.
Tätä ei jatkuva pseudovideaalinen kuvavirta (informaatiovirta) kykene koskaan tekemään, ja kiintoisa kysymys onkin tuleeko jatkuvasti virtaavasta kuvavirrasta esiin koskaan mitään erityistä tai edes, noh, kunnollista, joka jäisi mieleen. Sitä samaa "uutisvirtaa" kaikki tyynni. Tällaisen sotkun keskeltä on varsin rauhoittavaa vetäytyä maalauksen pariin ja yrittää kuulla se mitä teos katsojalleen kuiskii. Tässä on maalauksen vahvuus ja voima, yhä tänään ja varmaan myös iankaiken. Uskokaa huviksenne.
Sulkeutuen suosioonne!
