Tämän viikonvaihteen sana viikonvaihteeksi ajattelin aluksi kirjoittaa ihan vain lakonisesti Man Rayn lausahduksen, että luominen on jumalaista jäljentäminen on inhimillistäIhmisen luovin hetki ei suinkaan ole silloin, kun olemme kaikkein terävimmillämme, vaan silloin, kun olemme hieman tokkurassa.
No juu joo, ensin ajattelin, että tässä sitä taas on määrittelyongelmaa kerrakseen. Jos tokkurassa olisi luovimmillaan niin silloinhan tässä maailmassa jokaisen kannattaisi olla sekava ja heitellä ilmaan niitä näitä ihan vaan omaa luovaa panosta korostaakseen. Ehkä näitäkin ulostuloja on tässä viime aikoina nähty.
Huumori sikseen ( ei ikinä), ymmärrän kyllä tutkimuksen ajatuksen ja perimmäisen idean. Olen jopa tietyllä tavalla 110% samaa mieltä ( 110 - huomaatteko kuinka sekavaa, siis luovaa :), mutta itse en sitä suurin surminkaan kutsuisi miksikään sekavuustilaksi tai tokkuraksi. Juoppo känniääliö tai vastaavassa tilassa oleva ihminen on sekava ja tokkurassa, mutta voidaanko heitä kovin luoviksi väittää. Tuskin. Noh, en siis ainakaan minä kutsuisi.
Tutkimuksen tekijät selittävät tätä kyseistä "sekavuusilmiötä" (nyt se on lainausmerkeissä, kuten mielestäni pitääkin!) sillä, että luova ongelmanratkaisu vaatii laaja-alaista, vapaata ajattelua. Kun oma keskittymiskykymme on huipussaan ja terävimmillään, se estää mieltä harhailemasta ja uusien mielleyhtymien syntymistä mielessämme. Tutkijoiden mukaan juuri tästä syystä luova ajattelumme toimiikin parhaiten silloin kun keskittymiskykymme on herpaantunut, kuten aamun tai illan tokkurassa. Tässä asiassa on taatusti ainakin kaikille kuvataiteilijoille jotain äärimmäisen tuttua huttua. Muista taiteenaloista en uskalla sanoa mitään, mutta en usko, jotta sielläkään tuon vapaan assosiaation merkitystä ainakaan kauheasti kielletään. Tietyssä vaiheessa luomisprosessia on vain uskallettava antaa mennä. Sen voi tehdä joko tietoisesti (jotkut vaan osaa), tai sitten ajaa itsensä sellaiseen väsymyksen tilaan, että itsesensuuri omalta kohdalta pettää. Kumpaakin olen itsekin elämäni aikana kokeillut ja aina se toimii, tavalla tai toisella.
Hupaisaa tuossa koko ajatuksessa on minusta se seikka, että ei tuo kyseinen tutkimuksen kohteena oleva tila ole sitä luovuutta mitä kukaan varsinaisesti kaipaa. lieneekö se lopultakaan muuta kuin ns. luovuuden raaka-aine. Käymistilan käynnistävä hiiva.
Tuosta sekavuudesta ja "tokkurasta" on tultava myös ulos siinä vaiheessa, kun se kuuluisa luova työ alkaa. Huomaatte varmasti käyttämäni sanaparin. Luova ja työ. Melkoinen paradoksi, vai mitä?
Tarkoitan vain yksinkertaisesti sitä, että luominen on työtä, joskus hyvinkin raakaa sellaista, toisaan taas erittäin hauskaa, mutta työtä yhtäkaikki.Taiteilijan täytyy kohdallaan tajuta se vivahde ero asioissa milloin olla luova ja milloin olla olematta luova! Kolikoillakin on kaksi puolta, ei yksin toinen puoli siitä rahaa tee. Luominen tilana onkin mielestäni aikamoinen vapaan assosiaation ja totaalisen kontrollin paradoksaalinen avioiliitto. Toista ei ole olenmassa ilman toista.
Sulkeutuen suosioonne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti