Maalatessani pyrin olemaan jatkuvasti utelias.

Maalatessani pyrin olemaan jatkuvasti utelias. En sinänsä pyri tekemään mitään ns. uutta tai edes löytämään uusia ilmaisumuotoja, ellei sellaisia itsestään ilmene. Jos ilmenee niin en myöskään vastustele. Vanhat keinot riittävät luomiseen sinänsä aivan hyvin. Taideleikki ei kiinnosta, se on pääasiassa tylsää ja teennäistä.

Olennaista on olla utelias ja aina valmiina myös kokeilemaan, mikäli tarvetta ilmenee. Ajatukset ja ideat tulevat ja menevät. Pyrin olemaan eräänlainen instrumentti, tai antenni, joka muuntaa saadut vaikutelmat ja energiat suoraan teoksiin.

Toimin yleensä maalatessani tietynlaisessa jännittyneisyyden ja rentouden välimaastossa. Parasta jälkeä tuntuu syntyvän kun mieli on peilityyni ja kättä ohjaa "paholainen", noin kuvaannollisesti tosin. Olen huomannut käytännön kautta että liika kontrolli tuo mukaan sellaisia epäpuhtauksia maalauksiin, joita sinne ei haluaisi ja joka auttamatta pilaa työn. Liiallinen tyyneys taas... no niin mitäpä sitä edes kuvailemaan.

Maalaus voi olla tunnelmaltaan täysin pysähtynyt ja jähmettynyt, mutta silti siinä on elämää ja toisaalta maalauksessa voi olla pirunmoinen hässintä käynnissä ja silti se on itse harmonisuus. Tässä on sitä pyrkimistä sitten. Asiaa kuvaa aika hyvin eräs uni, jollaisen näin joskus aikoinaan.

Olin vanhempieni kesäasunnolla eteläpohjanmaalla, joskus kauan sitten. Ilma oli ukkosta täynnä ja minä seisoskelin talon edustalla ruohokentällä. Yhtä äkkiä salamat alkavat siirtyä siihen suuntaan, jossa seison. Yksi isku, viereiselle pellolle syntyy melkoinen monttu. Mietin että pitäisiköhän sitä siirtyä sitten sisätiloihin? Toinen isku. Nyt lähemmäs, sille nurmikentälle jolla seison. Viereen kolmas isku. Yhä lähenee ja montut lisääntyvät. Koitan väistää salamoiden kulkusuuntaa, mutta ne tuntuvat seuraavan omia liikkeitäni. Minne menen sinne tulevat myös salamat. En kuitenkaan edes pelkää, vaan ajattelen mielessäni että tämäpä mielenkiintoista, ukkosenjohdatinjokiaho. Liikun pitkin pihaa ja salamat seuraavat tehden nurmikentästä jotain muuta kuin nurmikenttää. Olen luovuuden ytimessä.

Toisaalta suhteeni maalaamiseen tai ylipäätään taiteeseen on toisinaan jotenkin ristiriitojen syövyttämä. En sinänsä välitä kuvata kaunista tai edes rumaa. Vielä vähemmän olen kiinnostunut taiteen sivuilmiöistä tai "klubiscenestä". Pyrin töissäni jonkinlaisiin kokonaisuuksiin, samoin kuin kirjailijan voisi kuvitella metsästävän täydellistä lausetta.

Ehkä nuo edellä mainitut ristiriidat sitten ovat oikeastaan olemassa lopulta vain omassa päässäni ja mielikuvituksessani, koska omasta mielestäni en tee oikeastaan minkäänlaisia erotteluja. Yksi idea ainoastaan johtaa seuraavaan ja se siitä. Niin se syntyy. Kenties kokonaisuuden ajattelu tulee ensin ja sitten vasta yksittäinen työ, vaikka se onkin se kova ydin, minkä varassa kaikki kasvaa.