Hahmollisesti puhuen - Figuratively Speaking

Olen usein joutunut näyttelyissäni ja joskus muulloinkin selittämään mistä nuo ”varjot”, ”tikku-ukot” ja ”epäilyttävät tyypit” ovat taiteeseeni putkahtaneet?

Koetan seuraavassa antaa jonkinlaisen selityksen asiaan.Käytännössä kaikki alkoi vuonna 2008, jolloin tein ensimmäiset maalaukset, joissa näitä varjokuvafiguureita esiintyi. Ensimmäinen teos oli nimeltään 7 veljestä (vasemmalla), ja sen synty sellaisenaan oli aikalailla puhdas sattuma.



Tarkoitukseni oli alunpitäen maalata hahmot tunnistettavammiksi kuin lopputulos todellisuudessa on.Tein hahmon ”figuroinnin” alunpitäen ihan kokeilun vuoksi, ja osittain myös vahingossa. Kokeilin ensin muutamalla hahmolla maalaten ne täysin tummiksi, ikään kuin vastavaloon taivaan sinessä. Lopputulos oli huomattavasti toimivampi ja parempi kuin alkuperäinen ajatus. Näin sattuma myös ohjaa luovaa prosessia omilla kuvioillaan.

Käytän silhuettimaisia hahmoja taiteessani parantaakseni mahdollisuuksia tarjota erilaisia tapoja tarkastella ympäröiväämme todellisuutta. Koetan maalata hahmot ja heidän eleensä syvällä psykologisella ymmärryksellä ihmisyyttä vaalien. Kuvaan hahmojeni välityksellä yleisinhimillisesti eleitä ja tunnetiloja intuitiivisesti, elämän jälkiä ja erilaisia kipukohtia julkituoden.

Hahmojen osalta ei esitetä kaikkia yksityiskohtia, tämä luo teoksen mielialan, liikkeen dynamiikan ja luo tunteita kuvattavaan aiheeseen. Juuri tästä syystä käytänkin tällä hetkellä maalauksissani silhuettimaisia hahmoja, koska niiden kautta on mielestäni mahdollista ilmaista kohteen anonymiteettiä, joka on töissäni myös - tällä hetkellä, hyvin tärkeä arvovalinta, ellei peräti se tärkein.

Figuurien esittäminen osana maalausta tai taidetta ei sinänsä ole mikään erityisen tuore asia tai ajatuksena erityisen vallankumouksellinen veto. Näitähän on sinänsä nähty jo kivikaudelta saakka, vaan entä sitten? Asiaa voidaan tiivistetysti myös tarkastella seuraavalla tavalla. Hahmot lisäävät kuvan kiinnostavuutta samalla kun ne tarjoavat maalaukselle sen toiminnallisen keskipisteen, tai tapahtumahorisontin.

Hahmot kommunikoivat vastaanottajan kanssa ja luovat teokselle sen tunnelman. Pyrkimyksenä on, että katsoja kykenee samastumaan maalausten hahmoihin ja havaitsee niiden kautta  laajempia inhimillisiä tunteita ja tilanteita. Omalla kohdallani kyseiset ihmishahmot ovatkin eräänlaisia 2000- luvun ”prototyyppejä”.
Tällä tietoisella valinnalla vahvistan toki myös oman henkilökohtaisen ilmaisuskaalani juuria ja niitä alkulähteitä, jotka ovat tietäni maalarina eteenpäin vieneet. Nämä alkulähteet löytyvät niin eurooppalaisen uusekspressionismin ja modernismin kuin itämaisen Zen- tyylisen ilmaisun  ja estetiikan puolelta, ja niillä on molemmilla ollut valtaisa vaikutus taiteellisessa toiminnassani.

Vaikka maalaukseni ovat useinkin hyvin ekspressionistisen värikylläisiä sekä samalla zeniläisittäin yksinkertaistettuja, en yksinkertaisesti yritä jatkaa näitä kumpaakaan suuntausta tai traditiota sinällään sellaisenaan. Miksi niin tekisin?.Työni eivät ole kuitenkaan millään muotoa puhdasta postmodernia parodiaakaan. Jos niissä jotain huumoria löytyykin, on se elämän itsenä vika. Enemmän näiden kuvieni miesten -ja naisten eleet kuvaavatkin nykyisen modernin elämän tuskaa urbaaneissa ympyröissämme. Jokainen hahmo on aikalaistodistus, sen historia omalla draamallaan, anonyymillä yksilöllisyydellään sekä yksinäisyydellään lunastettu.

Kun työskentelen, aloitan jonkinlaisesta alustavasta ajatuksesta tai ideasta, joka on yleensä täysin riippumaton siitä reaalisesta ympäristöstä, missä työskentelen ja asun. Ideat aiheisiin voivat tulla ja syntyä monenlaisista eri asioista, ottamistani valokuvista, lehtien uutiskuvista, olemassa olevista piirustuksista, omista tai muiden sekä muusta vastaavasta materiaalista. En ole niitä taiteilijoita, jotka katsovat ulos ikkunasta ja maalaavat näkemäänsä. Itselläni se olisikin tällä hetkellä työhuoneella vaaleanharmaa betoniseinä.



_________________________________________________________