Autodidaktit - nuo kammottavat anarkistit taidemaailman ympärillä.

Sattuipa käteeni vanha Hesari (15.7. 2010), ja vaikka en vanhoja lehtiä juurikaan lue, niin nyt tein poikkeuksen. mainitussa aviisissa oli artikkeli itseoppineiden taidetyöläisten vaikeasta tiestä ammattiinsa sekä hyväksynnän saamisesta taidealalla No nih!

Hienoa, että joku ottaa ko. asian ja tematiikan myös tarkempaan käsittelyyn. Itseoppinut on siis tekijä, joka itse - kouluja käymättä ja lupaa kysymättä on hankkinut taitonsa sekä osaamisensa kulloinkin puheena olevalle alalle. Tällä erää siis taidetyöhön. En sitten lopultakaan tiedä kenen "ongelma" tämä on? Vai onko kyseessä ongelma ollenkaan.

”Itseoppiminen” ei pahemmin hurraa huutoja herätä Suomessa, tässä pyhän koulutuksen luvatussa maassa, jossa ei edes taiteilla saisi ilman tutkintoja. Näitä tutkintoja jotkut taiteilijat sitten hankkivatkin jonotolkulla toinen toisensa perään, niin että näyttelyluettelon koulutusosastolla on n. 45 riviä kaikenlaista koulua. Pakostakin tulee mieleen hämmästyneisyys siitä, että moisella ”pätevöitymistarpeella” ei voi olla muuta merkitystä kuin aivan helvetillinen alemmuuskompleksi suhteessa omiin kykyihin taiteilijana sekä omaan osaamiseensa.

Koska myös taiteen kentällä vallitsee selkeä nokkimisjärjestys, voi vaihtoehtoisesti olla kysymys ns. taidemaailman ”Bourdielaisesta” pelistä taiteen leikkikentällä, jossa pitää erottautua ja pyrkiäkin erottautumaan muista vähempiarvoisista kuvanvääntäjistä kuten autodidakteista ja muista hiekkalaatikon ulkopuolisista tekijöistä. Mitä sitten lie pelkäävät noissa itseoppineissa? Luovuutta? Hulluutta? Vilpittömyyttä? Mikäli tuota omituista pelkoa ei olisi, niin ei tuosta tekemisen "harrastuneisuudesta" tarvitsisi koko ajan muistuttaa ja olla toisten tekemisistä niin kovasti peloissaan. Muistan jokin aika sitten, kun näin TV:stä tarinan Tanskan Kuningattaren maalauksia esittelevästä näyttelystä. Siinäkin muutama "taideammattilainen" (lainausmerkit tarkoituksella! :-) kiiruhti kovasti toteamaan, että Kuningatar on omasta mielestäänkin pelkkä harrastelija, ja että niiden "taiteellinen arvo" (lainausmerkit edelleen tarkoituksella!) on mitä on. Muistan ainoastaan ajatelleeni, että voi herranen aika. Antakaa nyt naisen maalata. Ei ole helppoa olla kuningatar.

Taiteilijaksi tuleminen koulutuksenkin kautta kuulostaa tietysti helpolta, mutta sitä se ei varmasti kuitenkaan edes koulutetuilla tekijöillä ole. Yleensä tie taiteilijaksi kulkee erilaisten kerhojen, opistojen-, ammatti- ja korkeakoulujen kautta. Jos yleistäen voidaan arvioida että ammatin oppiminen ja näkemyksen kypsyminen vaatii useamman vuoden työn, niin eikö koulutuksen systeeminä voisi sitten tuota kypsymistä vauhdittaa?  Omatoiminen asioiden omaksuminen vie helposti enemmän aikaa, asianosaisesta riippuen. Vaan entäpä jos onkin kyse asian itsensä eli taiteen luonteesta, joka vaatii sen ajan minkä sitten vaatii.

Entäpä mikäli koko järjestelmä perustuukin silkkaan ruskeakielisyyteen? Opinahjoissa luodaan suhteita toisiin opiskelijoihin, vanhempiin kollegoihin, opettajiin ja muihin alan toimijoihin, jotka ovat liian laiskoja lähtemään Kiasmaa edemmäs kalaan. Taidekentällä on hyötyä kaverisuhteista, edellyttäen että sellaisia hankittua saa, ja siitä että järjestelmään integroituu eli ”kasvaa” sisälle. Taideyhteisöt suhtautuvat yleensä aika karsaasti itsenäisesti alalle pyrkiviin, sekä niihin, jotka toimivat pelisäännöistä poiketen tai tekevät vähemmän muodikasta taidetta. Olepa siinä sitten luova!

Allekirjoittaneen omissakin kokemuksissa on kyllä hauskoja, sekä suoraan sanoen erittäin hauskoja sattumia ja esimerkkejä taideasiain tiimoilta ja ympäriltä. Esimerkiksi gallerioiden ja näyttelytilojen näyttelyhauissa olen törmännyt tilanteeseen, jossa näyttelytilaa ei anneta, koska ”harrastelijoille” löytyvät ihan toiset foorumit. Harrastelijoiden foorumeilta (mitä ne sitten lienevätkään?) sitten todetaan, että mitä sinä täällä, koska nämä tilat on tarkoitettu enempi sellaisille alan harrastelijoille kuin ammattilaisille. Vähemmästäkin kuulkaa meinaa iskeä identiteettikriisi!

Siihen kysymykseen, jonka aina joka paikassa, missä pitkäkaulaiset ”kyldyyripersoonat” liikkuvat kuulee: Oletko ”oikea taiteilija"? Vastaan nyt tämän ja ainoan kerran. Koko kysymyksen asettelu on mielestäni aivan sieltä, minne ei päivä paista, eli siis väärä. Entäpä mikäli minusta taiteilija ei edes ole mikään ammatti, vaan jotain ihan muuta. Itselläni on toki myös alaa sivuava ammatti, joka pitää allekirjoittaneen leivänsyrjässä kiinni, ja vapauttaa minut samanaikaisesti ns. taiteen apurahakilpailusta. Mitä sen on lopultakaan väliä. Maalaan, ja teen taidettani, kysymättä lupia siihen keneltäkään, piste. Ottakaa tai jättäkää!  Autodidaktina on varaa olla myös anarkisti kuvataiteen hiekkalaatikoilla alias taidemaailmassa. Fakta on, että välineet ja tekniikat voidaan kulloinkin opettaa tarpeen mukaan, tai ne voi jopa herra paratkoon opetella ihan itsekin, mutta itse sitä kuuluisaa luovuutta, ei kouluissa, edes niissä viidessätoista - kolmenakymmenenä viime vuotena käydyssä akatemiassa kyetä opettamaan.

Toinen esimerkki alan hupaisista ”skitsoista” ovat nämä monet taideyhdistykset ja seurat, joita Suomi on pullollaan. Ensiksi pitää mainita, että minulla ei todellakaan ole noita taideporukoita vastaan yhtään mitään ja kuulunhan itsekin muutamaan sellaiseen. Koomista tilanteessa on mielestäni kuitenkin eri seurojen erilaiset pääsy- ja pätevyysvaatimukset. Esimerkiksi sillä alueella, jossa asun on muutama taideyhdistys ja seura, jotka kuuluvat samaan taiteilijoiden ns. kattoyhdistykseen, joten pääsykriteerit pitäisivät tietyllä tapaa olla yhteneväiset. Kuitenkin toiseen seuraan pätevyys riittäisi ja toiseen ei. Lähinnä huvittaa, tämä tällainen kuitenkin, vaikka se tuntuukin perustuvan aivan silkkaan mielivaltaan. Eräissä seuroissa on jäsenistössä sitten erikseen ns. harrastajajäseniä ja taiteilijajäseniä. Jonkin seuran harrastajajäsen, voi olla jonkin toisen seuran taiteilijajäsen ja päinvastoin. Yleensä tuollainen ”taiteilijajäsenyys” on vielä kohteelleen kalliimpaa kuin ns. harrastajajäsenyys, eikä ko. hinnanerolla saa muuta etua, kuin ”tittelin”, johon taas kerran kuuluu kysymys: ketä varten? Ammatilliset tiedot ja informaatiot ovat yleensä saatavissa myös sellaisen seuran kautta joka ei jaottele jäsenistöään oikeisiin- ja Wannabe-taiteilijoihin.