Turha peiliä syyttää, jos naama on vino

Tuo vanha venäläinen sananlasku tuli mieleeni eilen, kun katsoin erästä tv-dokumenttia Kiinasta, jossa esiintyi muutaman sikäläinen taiteilijanplanttu. Taiteilijan nimeä en nyt satu muistamaan mutta itse tarina meni jotenkin näin: "Taide on antanut minulle paljon, rahaa ja rikkauksia, mutta useasti olen pettynyt taiteeseen."

Mieleeni tuli samantien, että taideko se kohde on johon on petytty, vai oliko tekijä itseasiassa pettynyt itseensä? Menestystä ja "starbailua" kaikkine ökyjuhlineen kyllä näytti riittävän, mutta entäpä jos taustalla olikin silkka pettymys omaan tekemiseen  ja siihen että omat tavoitteet taiteessa jäävät puolivillaisiksi. Taiteen kohdalla usein näin tuntuukin käyvän, on se senverran ehdoton ja ankara rakastettu, että se ei ota vastaan yhtään mitään puolivillaista ämpyilyä tahi kompromissejä, vaikka useasti niitähän ne töiden lopputulokset tuppaavat olemaan. Dokumentin edetessä tulin yhä vakuuttuneemmaksi että näin myös oli. Kovasti olivat synkkiä ja vakavia nuo kiinalaiset taiteilijat, jopa siinä määrin, ettei siihen suomalainen synkistelijä edes pysty, vaikka kaikkihan me tiedämme ja tunnemme oman kansamme ahdistuneisuuden. Huvittavaa!

Ja kuinka ollakaan seuraavana päivänä Facebookin kautta joku toi esille artikkelin Kritiikin Uutisista, jossa Jari Halonen ilmoittaa että inhimillinen identiteetti on yhdentekävä. Halonenhan on  sellainen kaveri ja taiteilija, josta ns. piirit ovat varmasti montaa mieltä, mutta minusta tuo artikkeli oli kokonaisuuderssaan kyllä on aika virkistävää tekstiä.Hienoa, että jollakin on pokeria, tai sitten niin vähän itsesuojeluvaistoa, että rohkeasti antaa vain palaa. Ja se identiteetti sitten, on siihen joutunut törmäämään aikoin saatossa itsekin, sekä havahtumaan sen epämääräisyyteen ja jopa valheellisuuteenkin. Been there done that!
"Vuosikymmeniä Halonen piti identiteettiä tärkeänä asiana. Kulttuuriteollisuus korostaa identiteettiä voimakkaasti. Esimerkiksi dokumenttiteollisuus ja kirjallinen kulttuuri ovat usein leimallisesti identiteetin etsimistä. Todellisuudessa kaikki eriytyminen on kuitenkin luonnotonta". 

Juuri tätä kyseistä identiteettiä ja sen suhdetta omaan kulttuuriin sekä erityisesti länsimaihin käsiteltiin myös tuossa Kiina -dokumentissa. Myös kiinalaista taidetta verrataan, etenkin heidän itsensä mielestä juuri  länsimaisiin käsityksiin taiteesta. No voi sun raukkaparat - kirjoittakaa sitten puhtaasti kiinalainen taidehistoria ja lakatkaa valittamasta saatanat, jos se teistä tarpeelliselta tuntuu. Melkoinen yhteensattuma muuten taas kerran, että tuo artikkeli osui silmiini, sillä ohjelma sai minut itseni jo epäilemään kaikenlaisia maailmankuvia, sekä länsimaisia että itämaisia, varsin rajusti ylipäänsä. Minusta koko problematiikka oli jotenkin ulkoistettua ja ulkoapäin luotua. Medioitua, ja näin ollen myös media nykypäivän draamanluojana saa tekstissä ansaitusti oman osansa: 

“Kaikkea dramatisoidaan ja hahmotetaan draamana. Meihin on rakennettu väärinkäsitys. Kaikki palaa juuriin: Mistä on kysymys? Miksi teet tällaista? Mitään totuutta ei voi todentaa muuten kuin oman kokemuksen kautta. Kyse on myös siitä, kuinka paljon aivoissa on valmiita ismejä. Haluammeko jatkaa harhaa vai lopettaa sen?”
Taiteilijakunnastakin on Halosella oma sanottavansa, itsekin kun alalla myös on. Hänen mukaansa taiteilijat ovat menettäneet osaamisen (???), vaikka mitä sekään termi loppujen lopuksi sinällään merkitsee?

 "Artefaktitaiteet ovat viime vuosina saaneet yhä selvemmin tapahtuman luonteen. Niistä on tullut prosesseja ja esityksiä. Halosen mukaan taustalla on havaintojen tekemisen puute ja osaamattomuus. Kun ei tiedetä mitä tarkoittaa havainto, tehdään mitä hyvänsä sattuman ohjaamana". Luin noin  viikko sitten hieman samaa sivuavan artikkelin, jossa kuulin termin "spektaakkelibasaari" kuvaamaan esimerkiksi useita tämän päivän näyttelyitä, ja itsekin niitä tekevänä ( muitakin kuin omiani) totean termin myös varsin osuvaksi kuvaamaan tämän päivän taiteellista toimintaa. Amen.

Halonen jatkaa asiasta: “Jos tehdään havainto, se tehdään propagandasta, hoetaan jotain ismiä. Taidetta ei voi synnyttää näin. Taide syntyy katsojassa, ja hänessä ei voi syntyä mitään, jos taide on tyhjää. Taiteellinen idea on oivallus totuudesta, jossa harha hälvenee. Sitähän esimerkiksi katharsis on.” 

Tuohon ei allekirjoittaneellakaan ole mitään lisättävää. Näinhän sen pitäisi olla ja siihen pyrkimys.

Sulkeutuen suosioonne!

Eräs ajatus. Ihmetys ja kysymys.

Eräs ajatus juolahti aamulla, töissä - kahvihuoneessa kahvia juodessa, päivän lehtiä lukiessa.

Taidemaailma! Taidemaailma? Taidemaailma. "Taidemaailma"

Taidemaailma kuulemma sitä ja taidemaailma kuulemma tätä. Olisiko hiljalleen aika heittää koko käsite romukoppaan? Ainakaan allekirjoittanutta tuo "maailma" ( en muutenkaan ymmärrä miten maailmastamme olisi vielä jokin  irrallinen ja erillinen maailmakin olemassa.) ei ole koskaan häirinnyt. Ei hyvässä eikä pahassa. Sitäpaitsi koko käsite alkaa hiljalleen haisemaan homeelta. Olisiko aika kehitellä asialle jokin täysin uusi termi, mikäli sellaista nyt ylipäätään mihinkään tarvitaan.

Nöyrin palvelijanne!

Työhuoneella 24.07.2012

Minä olen kyllästynyt olemaan kiltti. Taiteellisesti tai muutenkaan
Minä olen kyllästynyt yltämään ihmisten määrittelemiin mittoihin,
ja kelpaamaan vasta ne täytettyäni. Teidän mittanne eivät osu lähellekkään omiani. Onko vika siis minussa vai teissä? Äh, antaa olla.

Minä olen kyllästynyt olemaan muille mieliksi ja tietämään paikkani systeemissä, ja sen rattaissa, vain ja ainostaan pitääkseni portinvartijat tyytyväisinä. Pyh! Olen kyllästynyt väheksymään omia ajatuksiani ja leikkimään näennäisen alentuvaa niiden edessä, jotka kuulemma tietävät paremmin. Olen kyllästynyt ihmisiin, ja heidän hyväntahtoisiin neuvoihinsa. Mitään merkitsemättömiin puheisiinsa, vain siksi että karuselli pyörisi. Eivät he minua tunne, eivätkä osaa lokeroida tekemisiäni, vaikka niin luulevat. Taitavat jotkut pahimmillaan jopa pelätäkin. Syystä, vai syyttä? Tiedä häntä. Piiri pieni pyörii.

Olen kyllästynyt siihen, että toiset tuntuvat tietävän minua paremmin, mitä osaan ja mitä en.
Mihin kykenen ja mihin taas en. Tämä elämä on minun, tämä sydän on minun, minä tiedän miten se sykkii. Mitä se ajattelee, mitä se tuntee ja ennen kaikkea miten se toimii.

Kiltteys on raskasta. Kiltteys on syvältä. Siinä joutuu väheksytyksi ja helposti kölin alitse vedetyksi. Olla arvostettu ja hyväksytty sellaisenaan, se on ihmisten
keskuudessa harvinaista, ja vielä harvinaisempaa taidekuvioissa, sillä kaikesta täytyy maksaa. Mikään ei ole ilmaista. Sanoit maalaavasi punaisen pallon, teitkin sinisen, senkin huijari, olet kaulaasi myöten kusessa ja meille anteeksipyynnön velkaa, hunsvotti.

Minä olen vain se mikä olen, oma itseni ja jos en sellaisenani kelpaa, sille ei voi mitään.
Teen mitä teen. Luon mitä luon. Ellei kelpaa, antaa olla. En aio ostaa kenenkään hyväksyntää! Minulla on omat ystäväni, en tarvitse sinun kavereitasi.

Sulkeutuen suosioonne! 


Ps. Heitä voltti!

Taiteilija se on huonokin taiteilija.

Lupasin palata edellisessa kirjoituksessani ns. ulkoa tuleviin paineisiin ja ulkoa kuuluviin "ääniin", jotka aiheuttavat taiteellista työtä tekevälle mahdollisesti paineita suuntaan tai toiseen. Henkilökohtaisesti ole sitä mieltä, että koko taiteiljan käsite ( ammattina tai miten vain) on hieman abstrakti ja jopa absurdikin konstruktio. Kuka nyt ketäkin tällä asialla sitten laittaa!

Alkuidea tälle pohdinnalle tuli Brian Shervinin artikkelista, tai oikeastaan kysymyksestä "Oletko samaa mieltä väitteen kanssa, että taiteellisen kyvyn puute estää ihmisiä olemasta taiteilijoita?"

Taiteellinen kyky? Taiteellisen kyvyn puute? Mitä hittoa, ja kuinka? Kysehän on vain ja ainoastaan siitä kuka tuon asian nyt mitenkin määrittelee. Shervin halusi siis kysymyksellään tietää, että jos taiteellinen ilmaisuvoima määrittää sen onko joku taiteilija vaiko ei, niin missä menee se kynnys, jossa lakataan olemasta esimerkiksi vain maalari ja muututaan taiteilijaksi. Sekä ihmisten mielipiteen siitä voiko tuolle termille taiteilija, asettaa mitään kiinteitä vaatimuksia, ja jos voi niin minkälaisia. Tätä iänikuista jorinaa siis.

Useasti eräänlaisena perusmääreenä käytetään termiä taito. Jotain sanottavaa ja taito sanoa se, sanoi eräskin entinen presidentti. No mitä sitten on taiteellinen taito? Tällainen määrittely saattaa äkkiä saada rumia piirteitä, esim. taiteilijat toinen toisensa kimpussa pieni piiri pyöriin markkinoilla. Mahdollista on ( ja mielestäni tasan yhtä rumaa ) myös ulkopuolinen määrittelyvalta, etenkin Suomessa, jossa ollaan oltu nöyrinä ja kuuliaisina jo ammoisista ajoista ns. ylemmille tahoille, ja jossa hallintoviranomaiset määrittelevät kaiken myös taiteessa. Tietääkö taidevirkamies mitä on hyvä taide, ja kuka on taiteilija ja kuka ei?

Voivat toki tietää, mutta eivät välttämättä. He ottavat sen mitä heille alan instanssien, esimerkiksi koulujen kautta esitellään, ja muut jäävät sitten surutta tuon asian varjoon. Surullista on vaan se, että ei noista kouluistakaan aina niin taitavia tekijöitä tunnu tulevan, mutta onhan heillä koulutus asiaan, joten jos ovatkin huonoja, ovat silti taiteilijoita, koska heillä on asiasta esittää tarvittava dokumentti.

Siihen kuka se nyt olisi huono ja kuka hyvä taiteilija en itse osaa vastata. On minulla toki omat suosikkini, mutta jostain syystä ei tulisi pieneen mieleenikään määritellä heidän hyvyyttään tai merkityksellisyyttaan tässä maailmassa. Siinä toiminnassa on oikeastaan jotain äärimmäisen valheellista ja ennenkaikkea omahyväistä.

Uskokaa huviksenne!

Ps. Ai niin ja lopuksi vielä linkki itse juttuun ja mielipiteisiin maailmalta. Lukekaa huviksenne tästä!

Osta taiteesi elävältä tekijältä!

Tänään uutisissa olleiden tietojen mukaan taidemarkkinoilla liikkuvasta ns. vanhasta kuvataiteesta jopa viiidesosa Suomen markkinoilla on väärennettyä. Sitä virtaa kuuleman mukaan erityisesti Venäjältä ja Ruotsista. Aivan sama sinänsä mistä - mehän elämme globaalissa maailmassa ja taide on ihanaa!

No mitäpä tuohon oikeastaan voisi sanoa taas kerran muuta kuin sen, että ostakaa hyvät ihmiset teoksenne eläviltä taiteilijoilta niin siinä pääsevät kaikki hyötymään tällaisesta kapitalistisesta toiminnasta. Taiteilija kuittaa elantonsa, eli saa tuloa itselleen ja perheelleen. Ostaja tietää varmasti mistä teos on peräisin, eikä ole kaikenmaailman helppoheikkien armoilla kaupantekovaiheessa. Lisäksi tuolla tavalla ihmiset jotka taidetta keräävät tekevät myös sitä ainoaa oikeaa ja arvostettavaa kulttuurintukemistyötä, jota kuvitella voidaan - suoraa kaupankayntiä, ilman turhia välikäsiä.

Eri asia sitten tietysti onkin mikäli teoksilla on alunpitäenkin ollut tarkoitus keinotella ja vehkeillä taidemarkkinoilla. Siitä en oikein osaa muuta todeta, ja näin olen muistaakseni todennut aiemminkin tämän blogin puitteissa, kuin että ahneella on paskainen loppu ja kenties tuollaiset "arvopaperien" ja osakekirjojen keräilijät saavatkin sitten mitä ansaitsevat. Kuka tietää? Ketään en rikollisille poluille kehota, mutta jollain lailla olen aina tuntenut tiettyä sympatiaa hyviä ja taitavia huijareita kohtaan. Hyi minua! Jos ei muuta niin näistä ainakin kuulee toisinaan varsin meheviä tarinoita ympäri maailmaa.

Uutisen mukaan näitä väärennöksiä tarjotaan kuitenkin yhä harvemmin erilaisiin arvotaiteen huutokauppoihin. Tiedä häntä sitten onko näin, mutta noinhan kaikki itseänsä kunnioittavat taiteentuntijat aina sanovat. Voi pitääkin paikkansa, mutta toisaalta voi olla myös pitämättä.

Nimittäin poliisien ja asiantuntijoiden haaviin yleensä jäävät ns. huonolaatuiset väärennökset, mutta miten on hyvien laita? Voidaanko olettaa, että kaikki väärentäjät ovat rähmäkäpälöitä? Itseltäni moinen ei kävisi, sen myönnän, mutta heidän joukoissaan varmasti on myös tiettyjen tyylien mestareita, joilta omaperäisyys puuttuu, mutta muiden tyylit ja tekniikat ovat hyvinkin hallussa. Sitäpaitsi miten hyvälaatuinen "jäljennös" olisi huonompi tai arvottomampi itse kuvana kuin jonkin originellitaiteilijan oma teos? Hyvä kuva ON hyvä kuva, oli se sitten aito tai "aito" Kuvasta kiinnostuneelle sillä ei pitäisi olla juurikaan merkitystä. Ja kyllä minä senkin tiedän että omiansa ei saa myydä "muina miehinä" se on arvelluttavaa sinänsä.Ei tarvitse moralisoida ja jäkättää allekirjoittaneelle tuosta.

Mutta noin muuten. Mikä uutisessa oli parasta, niin se, että ko. huutokaupan päälikkö totesi, että jos teoksen saa halvalla (minkä tahansa teoksen!) olisi hälytyskellojen syytä soida. Kiitos meklarit. Onkin juuri nyt aika nostaa teosteni hintoja, ihan vaan arvostusta ajatellen! On siinä tietty vähän kustannuspaineitakin, ja toiminnan tehostamista. Sorry folks, mikäli ette hankkineet noita töitäni ajoissa.

Voiko taiteilija epäonnistua?

Lueskelin jokin aika sitten jotakin artikkelia (tai sitten kuuntelin radioita, jompikumpi), jossa keskusteltiin ns. epäonnistumisesta, ja meidän suomalaisten osittain skitsostakin suhtautumisesta onnistumiseen, menestymiseen ja niiden vastakohtiin.

No jälkeenpäin tuli aihe uudelleen mieleeni ja rupesinkin miettimään asiaa taiteilijan kantilta tai taiteen tekemisen kannalta. Voiko taiteilija yleensä epäonnistua? Ja jos voi, niin kenelle tai mille instanssille tästä epäonnistumisesta sitten joutuu vastaamaan, tai jotain sensellaista.

Tiedänhän minä toki sen, että aina silloin tällöin jokin yksittäinen teos ja tekele menee ns. itsekullakin vituralleen ja se pitää siitä sitten deletoida rumentamasta omaa tuotantoa, jos tällainen puolileikkisä ilmaus sallitaan. Mutta voiko taiteen tekijä epäonnistua "urallaan?" Vastaus riippuu varmasti siitä henkilöstä, joka tätäkin seikkaa määrittelee.

Voiko itseään kutsua taiteellisesti onnistuneeksi vain sellainen ihminen, joka onnistuu elättämään itsensä taiteellaan ja taiteellisella työllään? Tätäkin näkökulmaa useasti jankutetaan, mutta ei sekään nyt ihan niin yksinkertaista ole. Kaupallinen menestyminen ei ole lopultakaan tae yhtään mistään. Ei laadusta, ei taiteilijan sitoutumisesta työhönsä tai omaan alaansa.Onhan noita nähty, nimiä mainitsematta.

Tuo edellämainittu työhön sitouminen on useasti otettu erääksi "vakavasti otettavuuden" synonyymiksi, vaikka jos minulta kysytään niin sillä ei ole mitään tekemistä ko. asian kanssa. Tätä jankutusta kuulee toisinaan galleristeilta, taiteen tutkijoilta ja taidetohtoreilta. Jos joku tekijä ei sovi kuvaan tai kaavaan, taidetohtoreiden ennakkokuvaan, ei häntä yleensä sitten sen vakavammin myöskään oteta. Ehkä hän sitten jossain vaiheessa oppii ja "kehittyy" alan "vaatimalle" tasolle.

Esitän nyt aivan viattoman vastakysymyksen. Pitäisikö taiteentekijän nääntyä nälkään todistaakseen vakavasti otettavuutensa, sensijaan, että ottaisi vaikkapa vastaan päivätyön, opetustyön tai minkä tahansa tavallisen duunin selvitääkseen elämässään tämän kusisen kapitalismin oravanpyörässä? Tietänette oman mielipiteeni tuosta asiasta.

Mielenkiintoista on, että taiteilijoita useasti syytetään monenlaisten myyttien ja mytologioiden rakentamisesta oman erikoislaatuisuutensa esittämiseksi. Entä sitten? Onko myyttiä luova taiteilija kenties teoksissaan epäonnistunut siksi että luo myyttiä? Tekeekö se teoksista automaattisesti huonoja? Myytin luominen saattaa osoittautua jopa yleisöä kiinnostavaksi asiaksi - tai ainakin hyväksi viihteeksi. Tätä asiaa aionkin muuten käsitellä seuraavissa kirjoituksissani teemalla luova hulluus, tai sinnepäin.

Mytologisoimalla voi jopa saada voita leivän päälle, jos hyvin käy. Mitenkähän sitten ne mytologiat ja myytit joita "taidemaailma" kuraattoreineen ja taidetohtoreineen luo. Tekeekö tällainen "objektiivinen" teosten arviointi teoksista automaattisesti hyviä ja taiteilijoista onnistuneita yksilöitä taiteen ohdakkeisella polulla?

Olen lukenut yliopistoaikoinani Joensuussa myös taiteensosiologiaa, joten ainakaan allekirjoittaneeseen tuollainen "objektiivinen" arviointi ei uppoa, koska sellaista ei ole olemassakaan. Koettakaa hyvät ihmiset jo vihdoin tajuta se. Kaikilla on syynsä sanoa niin tai noin, riippuen siitä kenen takapuolessa kunkin pää on. No joku tyytyisi vain ilmaisemaan asian niin, että myös ns. objektiiviset arviot ovat useasti silkkaa tarkoitushakuista vallankäyttöä. Hyvää tai huonoa sellaista, mutta vallankäyttöä yhtäkaikki!

Eri taideinstanssit tietysti haluavat nostaa omiaan esille ja painaa toisia taas alas, jotta omien markkina-arvo säilyisi. Sehän on selvä ja pelin luonne, mutta mitä tämän kaiken keskellä on asian kanssa taiteilijalla tekemistä. Taiteilija vastaa omasta työskentelystään - onnistumisestaan tai epäonnistumisestaan ainoastaan itselleen ja omalle taiteelleen, riippuen siitä mitä on yritetty tavoittaa ja miten.

Näin ollen tuohon otsikon esittämään kysymykseen on olemassa vain yksi vastaus. Taiteilija ei voi epäonnistua. Miksi? Yksinkertaisesti siitä syystä, että koska taiteilija ei ole vastuussa työskentelystään kenellekään muulle kuin itselleen hän ei voi epäonnistua, sillä taiteilija, jos hän on taiteilija tekee asiansa sitkeästi loppuun ja valmiiksi niin että hän onnistuu - suhteessa taiteeseen(sa). Ulkopuolisen maailman asenteet on sitten asia erikseen, mutta ei se taiteilijasta koskaan epäonnistunutta tee, vaikka vanha kunnon dadaisti Francis Picabia totesikin maailman jakautuvan kahtia - epäonnistuneisiin ja tuntemattomiin.

Sosiaalinen media ja taide - numeroiden valossa

Toisinaan vietän paljon aikaa lukemalla erilaisia mielipiteitä taidekriitikoilta, kuraattoreilta ja muilta alan firaabeliskribenteiltä, jollaiseksi näemmä olen itsekin tässä hiljalleen kehkeytynyt. Onhan se katsokaas hieman niinkin, että loppujen lopuksi, mikäli aion sekä tehdä taidetta että myös kirjoittaa siitä ”kaikkine lieveilmiöineen” minun täytyy pysyä ajan tasalla ajankohtaisista taidekuvioistakin.  Yleisesti ottaen verkossa seikkaillessa ei kestä kovinkaan kauan havaita, että erilaisilla taidekirjoittajilla on yleensä taipumus yrittää kertoa yleisölleen, mihin suuntaan ns. taide on yleisesti menossa tai ennustaa sen positioita lähitulevaisuudessa. 

Kuitenkin olen myös havainnut netin ihmemaassa seikkaillessani, että näitä suuntia ja ennusteitakin  on olemassa suhteellisen paljon, kaikki eivät siis halaile uusimpia trendejä ja viimeisimpiä aallonharjoilla ratsastajia sekä mielipiteenmuokkaajia siitä mitä nämä omissa toimissaan julkituovat. Voisivatko taiteen markkina-asiantuntijat ja taiteen arvottajat tänä päivänä olla väärässä siinä, mitä erityisiä vaikutuksia ja tunteita  taide yleisölleen aiheutta a ja mitä se saa heissä aikaan?  Tätä aihettahan olen jo sivunnut ja käsitellyt aiemmissa kirjoituksissani kuten  Asenteita - Kummaa tämä taidekeskustelu!  ja Pinkki on uusi ruskea, mutta miten tämän ajan taiteeseen vaikuttaa sosiaalinen media ja facebook?

Kun tarkastellaan erilaisia Facebook sivuja näyttäisi siltä, ​​että taidemaailma mielipidevaikuttajineen, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta on yhä tänäänkin melko sokea keskiverto taidekuluttajan intohimoille ja toiveille, mitä taiteisiin tulee. Tosin ajan kanssa tämäkin asia tulee luultavimmin korjautumaan ja myös ns. virallisten instanssien osuus sosiaalisissa medioissa tullee kasvamaan.  Etenkin kun lehdistön kulttuuriosastot ovat ajettu toimituksissa alas ja tilanne on heidän osaltaan muutoinkin surkea, näin ainakin Tampereella, mutta myös muualla uskoisin.

Myönnän toki, että sen määrittelemiseen ja tutkimiseen, mitä yleisö taiteessa haluaa ei esimerkiksi  facebookin Tykkää –painike ole kaikkein tieteellisin metodi. Sosiaalinen media niin suuri kuin se nykyään onkin, ei loppujen lopuksi anna kovinkaan suurta vastaavuutta koko väestön mielipiteistä.  Kuitenkin sosiaalinen media tarjoaa esimerkiksi juuri taiteen tekijöille mahdollisuuden löytää itselleen yleisöä ohi erilaisten portinvartijoiden, verkottua keskenään ynnä muuta. Tätä saumaa pidän sen verran erinomaisena, että sitä tulee mielestäni myös mahdollisuuksien mukaan koettaa käyttää. Ajatus on mukavan anarkistinen, ja auttaahan se toki ko. taidemaailman portinvartijoitakin löytämään taiteen uusia kuvioita, mikäli eivät olisi niin kaavoihinsa kangistuneita ja jopa arkoja kuin yleisesti tapaavat olla.

Monien mielestä juuri  erilaiset sosiaaliset tulevat olemaan se taiteen tulevaisuuden ”seuraava aalto”.

Kuitenkaan tämä asia ei ole äkkinäisen koeluonteisen hakutoiminnon suorittamisen jälkeen ihan perusteltu väite.  Tällainen ns. sosiaalinen ”mediataide” ei kuitenkaan omaa niin vahvaa ”läsnäoloa” verkostoissa kuin puheet ja kertomukset antavat ymmärtää.  On aina vain olemassa eräs taidemuoto, jolla on melkoinen ote ja dominanssi sosiaalisten medioiden hakutoiminnoissa. Tämä taidemuoto on maalaus.

Tätä juttua kirjoitettaessani suosituimmat sivut taiteiden alalla tykkäämisten määrässä olivat "painting"  ja ”drawing” Kumpikohan nyt olikaan se suurempi? Lukuja en nyt tarkalleen muista enkä niitä lukuja  tähän laita, koska ne eivät luultavimmin enää tunnin kuluttua edes pidä paikkaansa. Voitte kokeilla toki itse, mikäli intoa ja kiinnostusta sekä paljon joutavaa aikaa moiseen löytyy. Voitte halutessanne jopa luoda ihan uudenlaisen hakukehikon.

Uudemman taiteen kohdalla huomasin että "New Media Art" oli huomattavasti maalaustaiteita jäljessä  ja termi "Social Media Art" tuskin on edes mukana kuvioissa. No onhan toki ja tietysti, mutta ajattelinkin tuon sanoessani sosiaalisen median volyymia, joten sillä lailla moinen lausuma lienee hieman perustellumpi. Kuten aiemmin sanoin, huomennahan tilanne voi olla taas täysin toinen, kun kaikki maailman mediataiteilijat tämän luettuaan närkästyvät, liittyvät yhteen ja menevät  joukolla ”tykkäilemään” alastaan sosiaalimediaan. Mutta kuten todettu nämä uuden taiteen muunnokset ja sosiaalisen median taide, ei pärjää perinteisille taiteen aloille – ainakaan siis facebookissa. Valokuvauksella muuten kyllä löytyi suhteelisen suunnattomat kannatusjoukot, Tosin nuo käsittivät kaikensorttisen valokuvaamisen, ei siis yksin taidevalokuvausta, mutta yhtä kaikki. Hurraa valokuvaukselle!

Lienee tarpeetonta toistaa (toistan nyt kuitenkin! ;-), että maalaus on erittäin, erittäin suosittua sosiaalisissa medioissakin verrattuna muihin taiteen muotoihin - joista monet ovat juuri sellaisia taidemuotoja, jotka erilaiset ”taidegurut” ovat ilmoittaneet olevan taiteen korkeimpia ilmentymiä tänään. Kas vain. Yleisö ei ole tätä huomannut. "Maalaus on kuollut" porukka voi alkaa pureskella muistitikkujaan nyt. Minulta saa tarvittaessa mausteita!

Vanhan sanonnan mukaan numerot määrittelevät usein totuuden (talouden)  Sosiaalinen media kertoo paljon taiteesta ja yleisestä mielipiteestä. Se tarjoaa myös mahdollisuuden krittiseen näkökulmaan valtavirran taidemaailmasta. Ihan vaan numeroiden valossa.

Pitäisikö minun muuttaa New Yorkiin?

Internetin ihmeellisessä ja sosiaalisessa maailmassa käydään toisinaan myös kiintoisia keskusteluja taiteesta ja siitä mikä on, missä on ja miten on merkityksellistä ja mikä ei.

Viimeisessä FineArtViewsin artikkelissa FASOn perustaja kannusti lukijoitaan kommentoimaan ja käymään keskustelua paikallisten näyttelyiden tärkeydestä suhteessa unelmiin ulkomaisista suurnäyttelyistä ja siellä menestymisestä. Varsin kiintoisa aihe siis. Kukapa meistä ei kirkuen haluaisi Pariisiin, Roomaan, Lontooseen tai New Yorkiin? Minä ainakin. Netin kauttahan noita kutsuja myös aika runsaasti aina välillä tuppaa tulemaan, myös allekirjoittaneelle. Eri asia sitten onkin mikä tarjous on vakavasti otettava ja mikä taas ei. No tarjousten ja pyyntöjen asiallisuus kyllä selviää asioita tutkimalla ja selvittämällä mikä se tarjottu "diili" sitten kulloinkin on. Riemusta kiljuen ei kannata idioottimaisuuksia tehdä, vaikka sitten Pariisiin pääsisikin. 

Tätä aihetta käsitteli 21.9. artikkelissaan myös Brian Sherwin, säännöllinen FineArtViewsin kirjoittaja  Ammatiltaan Sherwin on taidekriitikko, bloggaaja, kuraattori, taiteilija ja kirjailija Yhdysvalloista, läheltä Chicagoa, Illinoisista. Sherwin tuntuu uskovan vakaasti, että taiteilijoiden pitäisi yleisesti ja pääsääntöisesti keskittyä omaan asuinympäristöönsä ja keskittyä omaan paikkaansa siellä, mikä se kulloinkin sattuu olemaan, ja pyrkimään saamaan paikallista menestystä. Siitähän se taiteilijan todellinen elanto parhaimmillaan irtoaa. No ympäristön asenteet tietysti vaikuttavat kovasti tuon elannon ja arvostuksen saamiseen. Pienien piirien keskelle ei oikein tunnu ketään enää "paikallisten johtavien ja merkittävien taiteilijoiden" lisäksi mahtuvan. No tätähän ei pitänyt nyt käsitellä tässä.

Taloudellisten syiden lisäksi Sherwin on myös sitä mieltä, että taiteilijoilla on kulttuurinen vastuu elämänlaadun parantamisesta ja taiteiden säilyttämisestä alueellaan. Taiteilijoiden tulisi laittaa ehdollistetut "kansainväliset" taidetähteyden unelmat sivuun ja keskittyä siis täysin oman alueensa toimintaan omassa yhteisössään. Ajatushan on lopultakin melko mielenkiintoinen. Olen itsekin havainnut käytännössä sen, että myös taidemaailman muut toimijat museonjohtajista pienempiin kuraattoreihin, taiteilijoiden lisäksi, näillä "lakeuksilla" tuntuvat pitävän kaikkea sitä mitä muualla tapahtuu ja on näytteillä merkityksellisempänä kuin se mitä kotikonnuilla tapahtuu. No onhan tämä tietysti aika helppo ja laiskakin taidepoliittinen näkemys, sillä kukapa sitä haluaisi nähdä paikalliset tekijät maailmanluokan tekijöinä, etenkin kun ne kaikenlisäksi tuntuvat valittavan ja vinkuvan milloin mistäkin asiasta ja omalle kohdalle osuneesta elämän pikku vääryydestä. Hyi meitä! :D

Sherwin toteaa olevansa varma siitä, että useimmat meistä taiteilijoista ovat kuulleet tai lukeneet erilaisina muunnoksina esimerkiksi seuraavanlaisen ajatuksen: "Jos haluat menestyä taiteessa joudut menemään New Yorkiin (Pariisiin, Roomaan, Lontooseen jne...), jossain vaiheessa uraansa tavalla tai toisella. Ajatus siitä, että kansallinen ja kansainvälinen menestys taiteessa voi löytyä vain suurista taidekeskuksista, kuten edellä mainittiin on alistanut, kiusannut ja ahdistanutkin taideyhteisöä vuosikymmeniä. Sherwin puhuu artikkelissaan pääsääntöisesti yhdysvaltalaisesta taideyhteisöstä, mutta niin"alhaalla kuin ylhäälläkin" ja pata kattilaa soimaa. Tätä ajatusta ovat ruokkineet taidekoulut, kaikenmaailman gurut, keskeiset tiedotusvälineet (alias etelänmetia!:) ja suomalaisessa mentaliteetissa lisäksi kaikkeen omaan kulttuuriin liittyvä alemmuudentunto suhteessa muihin.

Taiteiljan kantilta varmaan onkin tietyllä tavalla olennaista oman työkentelynsä kannalta miettiä jo heti alkulähteillä töidensä ja työskentelynsä perimmäisiä motiiveja. Onko tarkoitus tehdä mahdollisimman hyvää taidetta, vaikka paikallisesti, vaiko ryhtyä leikkimään "taidetähteä" suuremmissa ympyröissä, joihin kuulemma mukamas on jotenkin vaikeampi päästä ja lyödä läpi kuin kotoisilla kirkonkylillä! Koettakaapa olla tähti kotoraitilla ja huomaatte miten helppoa se oikein on. New York, no siellähän kaikki ovat tähtiä! ;-) Tarkoitan vain, että tietysti mahdollisuudet aina kannattaa käyttää hyödykseen tilaisuuden tullen, mutta silloinkin kannattaa taiteensa perimmäiset motiivit pitää visusti mielessä.

Yksi vahvimmista askeleista, jonka taiteilija voi ottaa kohti ns. menestystä on sen seikan uudelleenmäärittely, mitä se ko. menestys oikeastaan tarkoittaa. Erään "menestymisen" määrittelyn mukaan menestys on 1.) Toiminnan tavoite tai tarkoitus. 2)  Suosion tai voiton saavuttaminen." 3) ". Henkilö tai asia, joka sisältyy haluttuun tavoitteeseen tai tuottaa hyvinvointia." 4.) "Määritetyn tavoitteen saavuttaminen tai saavuttamatta jääminen eli lopputulos." Missäänhän ei siis mainita Pariisia tai New Yorkia, tai mitään muutakaan paikkaa. Lopultakin menestys on sitä mitä teet siitä ja miten määrittelet sen ihan itse. Menestys kotikonnuilla on yhtä mielekästä ja hyvinvointia tuottavaa kuin mitä saattaa löytää edellä maitsemissani taidekeskuksissa.

Taiteilja voi siis toimia varsin mainiosti myös "pienemmissä" ympyröissä ja tuottaa kotikonnuilleen iloa ja kauneutta ( tai ahdistusta ja rumuutta) ilman suuria kansainvälisiä taidekeskuksiakin. Vain asenteenmuutosta tarvitaan niin taiteilijoiden kuin taidemaailman toimijoidenkin keskuudessa. Se aennemuutos lähtee itsearvostuksesta, ja oman kulttuuripiirin kunnioittamisesta sekä arvostamisesta. Nyt!

Hyvä taide, subtanssi ja asiantuntijuus!

Ajattelin pohtia mitä ja millaista on hyvä taide, ja millaista on asiantuntijuus sisällöllisesti, mutta sitten totesin koko aihealueen juuri niin yhdentekeväksi ja turhanpäiväiseksi kuin se kuulostaakin.

Se mistä ei voi puhua, siitä tehdään taidetta!

Sulkeutuen suosioonne / suosionne ulkopuolelle.

Taiteen näkymättömät sankarit

Ateneumissa on esillä performanssi, joka nostaa esille taidelaitosten näkymättömäksi jäävät työntekijät. Taiteen sankarit -performanssi nostaa esiin näyttelyvalvojan työn katseen kohteeksi.

Seitsemän päivää kestävä performanssi toteutetaan Ateneumin kansainvälistä naturalistista maalaustaidetta esittelevä Arjen sankarit -taidenäyttelyn yhteydessä, jossa kolmihenkinen taiteilijaryhmä työskentelee museotilaa ammatikseen valvovan henkilökunnan kanssa.
Taiteen arki nyt siis valokeilassa pienen hetken. Taide voi toisinaan olla myös aika arkista, ja hyvä niin.

Seuraa performanssin kulkua täältä: http://www.storijapan.net/10huonetta/

Taide ( ja vähän muukin ) paussi nro. 1

No niin ystävät! Omat yksityisnäyttelyt on sitten tältä vuodelta pidetty. Ihan mukavasti meni, ei ollenkaan valittamista. Kiitos kaikille näyttelyvieraille. Nyt ajattelin pitää pienen loman niin maalaamisesta kuin bloggaamisestakin. Sen verran vilkasta aktivitettia olen tässä ehtinyt pitää, että täytyy välillä koota ajatuksiansa ja miettiä myös uudelleen kenelle seuraavaksi vittuilee! Apurahojen jakajat voisivat olla hyväkin kohde, mutta täytyy myöstää että en niitä kovin vakavasti edes kuvitellut saavani. Heitä kun ei piiri pieni pyöriin ulkopuolelta vakuuta kukaan eikä mikään, joten miksi toisaalta edes vaivautua. Omahan on häpeänsä, ja sitäpaitsi tämä ratkaisu takaa riippumattomuuden myös taidemaailmaa kohtaan, joten olkaa hyvät, be my guest!

Itseasiassa tämän paussin saa aikaan tietyt muutokset omassa elämässäni. Työhuone muuttuu suuremmaksi ja muutto sinne on edessä tässä huhtikuun loppupuolella ja samaan aikaan toukokuun alussa pitäisi muuttaa myös kotia, joten touhua riittää nyt hetken ilman taiteiluakin. Palataan kuitenkin taas asiaan ja lopuksi pieni Dazzling genius lehden uuden numeron mainos. Olkaa hyvät. Aurinkoista kevättä kaikille!

Taas on aika valita - mainetekoja, mainetekoja!

Kun taas alkaa olla se aika vuodesta jolloin yleisö ja asiantuntijat saavat luojan armosta äänestää vuoden parhaita(?), merkittävimpiä(?), myyvimpiä(?), fiksuimpia ja arvostetumpia(?) -palkintoja ja listoja, niin  asiastapa  juolahtikin mieleeni, että te rakkaat lukijani (mikäli sellaisia nyt edes on! ;-) voisitte ehdotella tänne nippua parodiapalkintoja aiheena kuvataide tai kulttuuri noin yleensä. Esimerkkejä asiaan saa vaikkapa tuolta: Not Rob Pruitt’s Art Awards

Tai sitten tänne vosi vaihtoehtoisesti heitellä näitä kymmenen huonointa listoja kuvataiteen ja kulttuurin saralta, koska "parhaistahan on jo listauksia tehty mitä arvovaltaisimpien ja vaikutusvaltaisimpien kulttuuripersoonien taholta. Huokaus!

Yleensä kuviot menevät vielä mallia "piiri pieni pyörii" -tyylillä. Niin, että kun me äänestettiin teitä viime vuonna niin voisitteko te nyt äänestää meitä vuorostanne, jotta kaikki olisimme tyytyväisiä ja kun kerran on sitä yhteistyötäkin tehty. Eikös? Kyynistäkö? No jaa, Suomi on pieni maa jossa kaikki kuulemma tuntee kaikki ja sen piirin ulkopuolellahan ei mitään ole. Katsopas vaikka jussien jakoa tai mikä vielä parempaa niin mainosgaalat. Hah!

-Niin että tähtiä jakoon vain, mikäli muita perusteita ei älyllisesti ole saatavilla.

Ajatus noista parodioista paukahti mieleeni kun muistelin tuossa yhdeksänkymmentä luvun alun K-foundationin palkintogaaloja. En Tarkalleen muista mikä palkinto olikaan kyseessä (Turner???), mutta siellä asiantuntijat äänestivät jossakin näyttelyssä parhaan palkitun taiteilijan ja vastaavasti K-foundationin herrat antoivat yleisön äänestää näyttelyn huonoimman taiteilijan ja jos nyt oikein muistan niin palkintosumma oli kaksinkertainen parhaaseen verrattuna. Oikein hauskaa - lisää tuollaista!

Enivei, no kerrankin meni tuki siis oikeaan paikkaan, koska heikommallahan on rutkasti kehittymisen varaa ja kenties jokin tarvekin sellaiseen, toisin kuin valmiilla, tyylinsä löytäneellä artistilla, joka minun puolestani ihan vapaasti keinotelkoon pörsseissä.

Joten siis...huumoria kehiin ja ideoimaan meille uusia kulttuuri ja taidepalkintoja.

Kuka haluaisi antaa minulle kymmenisen miljoonaa? Ihan vaan vaikka huvikseen.

Eilen satuin katsomaan teemalta ohjelman nimeltään Suuri taidekupla. Ohjelma oli syväluotaava katsaus taidemarkkinoista, jotka jauhoivat rahaa vielä hetki sitten, kun maailmantalous oli jo syvässä lamassa. Ohjaaja, kriitikko, kirjailija Ben Lewisin dokumentti kertoi puhtaasti rahan sokeudesta, taiteen himosta ja loputtomasta ahneudesta, jolle ei ole mitään rajaa. Keinottelua, veronkiertoa, salaisia kauppoja ja hintojen manipulointia. Näin ollen taidemaailmahan rupeaa käymään hiljalleen hyvästä dekkarista, jos sen asenteen ottaa.

Ohjelman tekijä Ben Lewis tutustui vuoden ajan kansainväliseen taidekauppaan ja taiteen ylikuumentuneisiin ( ylikuumennettuihin!) arvomarkkinoihin. Ohjelman mukaan taideteosten(?) kauppahinnat olivat huimaavia: esimekiksi 72 miljoonaa dollaria andy warholista - tuosta tylsästä bisnesmiehestä ( kuinka helvetissä kukaan viitsii?), 60 miljoonaa damien hirstin kitsistä ja totaalisesta tyhjyydestä ( kuinka helvetissä kukaan tätäkään viitsii edelleen? :-) 73 miljoonaa dollaria Mark Rothkosta ja 86 miljoonaa dollaria Francis Baconista. Hah! Jostain syystä nuo kaksi viimeistä ymmärrän. ( molemmat eräitä suosikkejani nimittäin! ;-)

Toisaalta omaamaani sarkastiseen ja "vittumaiseen" luonteeseen kuuluu myös se, että mielessäni pyörii yhtäaikaisesti noiden rahansiirtojen ja keinotekoisten "arvomarkkinoiden" keskellä ajatus, että saavat mitä ansaitsevat  ja että nykyinen ns. taidemaailma on sisältä täysin tyhjä! En sano mätä, koska asia edellyttäisi ruumiinavausta tai jotain vastaavaa, mutta tyhjä, täysin tyhjä on nykyinen taidemaailma kaikenlaisista arvoista. Väittäisin että taiteessa raha ei ole arvo, tai jos on niin sittenhän voisi taitelijat alkaa painamaan suoraan seteleitä ja osakekirjoja työhuoneissaan ja studioissaan.  Olisipa taas vallankumouksen paikka tuossakin asiassa. Yhtälailla toisaalta pistää jurppimaan taiteen totaalisen arvottomuuden lisäksi tuollaisten rahamäärien kayttäminen silkkaan hevonpaskaan, sen sijaan että ( näin hippimäisesti heittäen :) sillä tehtäisiin maailmasta edes hitusen oikeudenmukaisempi paikka koko luomakunnalle. Kulttuuri lisää terveyttä my ass vain tällä nykyisellä menetelmällä! En ole mielestäni yleisesti ottaen minkäänsortin maailmanparantaja, mutta yksikään ihminen, siis yksikään, tässä maailmassa ei tarvitse miljardeja yhtään mihinkään, etenkään eläämiseensä.

Mitäpä tästä opimme? Veikkaan että pelottavankin paljon. Mitä enemmän taidemaailma pörssissä pelaa, sitä enmmän arvostan hyviä väärentäjiä. Laadulliseti kenties ihan yhtä käypää tavaraa, mutta vain halvempaa. Tässä vaiheessa, etenkään ko. taidekeinottelijoiden on aika turha alkaa heittäämään mitään paskaa mistään moraalista. Niin alhaalla kuin ylhäälläkin.

Minullekin voisi joku lahjoittaa miljoonia, ei mitään vastaan. Olkaa niin hyvät!

Miksi teos pitäisi ostaa elävältä taiteilijalta? :-)

Tuossa alla pieni linkki näytteksi siitä että kehenkään ei voi nykyään enää luottaa. Ei edes taiteentuntijoihin yms. parempaan kulttuuriväkeen.

Epäaito maalaus olikin aito Velazquez (????????????????)

Vuosia kestäneen puhdistuksen ja entistämisen jälkeen asiantuntijat kuitenkin totesivat Espanjan kuningasta Filip IV esittävän maalauksen olevan sittenkin aito.

Maalauksen pinnasta poistettiin kerroksittain lakkaa ja jälkikäteen lisättyjä maalikerroksia. Röntgenkuvauksessa taulun pinnasta paljastui Velazquezille tyypillisiä pensselinvetoja.

Maalaus oli Metropolitanissa esillä vuodesta 1914 alkaen, mutta vuonna 1973 se ja 300 muiden taiteilijoiden teosta siirrettiin pois alkuperäisiltä paikoiltaan, koska niiden todettiin olevan jonkun muun kuin kuuluisan taiteilijan tekemiä.

Alkuperäinen uutinen alta:
http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2010/12/epaaito_maalaus_olikin_aito_velazquez_2241496.html


Allekirjoittaneella on tuohonkin ongelmaan varsin oiva ratkaisu ja toimintaehdotus. Osta teoksesi taiteilijalta suoraan silloin kun hän on yhä elossa niin tiedät tarkalleen mitä saat, ja luultavasti halvemmallakin! Muutoin ei asiasta näemmä ota itse pirukaan selkoa! 

Tööttäile omaa torveasi

Mikään ei tunnu olevan joillekin taiteilijoille niin vaikeaa kuin se, että omista teoksistaan pitäisi sanoa jotain. Tämä ikivanha dilemma tuntuu olevan voimissaan yhä tänäkin päivänä. Taiteilija on taiteilija ja myyntimies on myyntimies, tätä jaottelua älköön kukaan rohjetko rikkomaan, vai? No onneksi tälle asialle saa nykyisin jo koulutusta.


Kun taiteilija valmistautuu tulevaan näyttelyynsä, joutuu prosessin aikana tekemään myös joitain vähemmän miellyttäviä hommeleita taiteilijan näkökulmasta katsoen: nimittäin markkinointi ja töidensä promotointi. Koska monet taiteilijat ovat kuulemma sisäänpäinkääntyneitä, se voi olla hyvin vaikeaa heille laittaa itseänsä esille. Mutta muukaan ei tässä työssä kyllä tunnu auttavan. Siispä itsensä promotoiminen kannattaa opetella heti senjälkeen kun olet ensimmäisen teoksesi tehnyt. Näin siitä huolimatta, vaikka kaverisi, yleensä ne "oikeat taiteilijat" sinua tuosta pilkkaisivat ja taidehuorana pitäisivät. No sellaisiakin toki löytyy, maailma on laaja, mutta tarkoitan edellämainitulla ainoastaan sitä tosiseikkaa, että tekemisistään on tunnetava vastuuta, myös taiteen alalla. kaupallisuus ei sinänsä ole pelkästään pahasta. Onhan erityisen hienoa saada mahdollisesti leipänsä siitä tekemisestä josta kaikkein mieluiten tekee muutenkin. Apurahaleikki ja piiri pieni pyörii -mentaliteetti ei ole itseäni milloinkaan viehättänyt. Teoksiani saa mieluummin ostaa. 

Ai niin. markkinoinnistahan tässä piti puhumani. Jotkut galleriat hoitavat suurimman osan taiteilijoidensa myynnin, maineen ja merkityksen edistämisestä, mutta taiteilija ei voi ko. asiasta kyllä itseänsä kokonaan irrottaakaan. Jos satut olemaan esillä vähemmän tunnetussa paikassa, saattaa näyttelyn promotoiminen jäädä täysin taiteilijan omille harteillle. Se ei ikävä kyllä riitä, että näytät ihmisille taidetta, elleivät he eivät tiedä mitään sen olemassaolosta.

Myös taiteilijan on hyvä pohtia markkinointiviestintäänsä ja panostaa siihen saadakseen julkisuutta ja tienatakseen elantonsa sekä kasvattaakseen myyntiään etc etc....
Taiteilijan markkinointiviestintä voidaan jakaa kahtia: markkinointiin sekä tiedotukseen. Markkinointiin kuuluu mainonta, henkilökohtainen myyntityö sekä PR-toiminta alias myynnin edistäminen, Tiedotustoimintaan kuuluvat mediasuhteet ja julkisuus.Asenteesta riippuen tiedotustoiminta voidaan nähdä myös osana markkinointia. Tämä sisältö kay ilmeiseksi, kun tarkastelee niitä näyttelypuffeja ja tiedotteita, joita lehdet julkaisevat. Useasti se on otettu suoraan sellaisenaan taiteilijan omasta tekstistä, joten...mainoshan se. Toivottavasti ilmainen! :-)

Taidenäyttelyiden markkinointi pyrkii toisinaan myös tekemään sensaatioita sekä toitottaa torvia milloin mistäkin asiasta liioitellen. Mikäs siinä. Käyhän se. Ongelmallista tuossa on se, että tavanomaisilla taiteen määrityksillä ja teosten asiallisilla esittelyillä ei ole asiaa ylittää ns. uutiskynnystä. Ai tavallista taidetta? No hei haloo! Ketä kiinnostaa. Surullisesti tuosta kaikesta edellämainitusta on seurauksena sellainen ilmiö, että taide itsessään on täysin tarpeetonta, kun kerran markkinatemput valtaavat tämänkin alan. esimerrkinä eräskin taiteilija, joka kiusaa tuotemerkkejä, ja ilmoittaa itse heille asiasta oikeusjuttujen toivossa ja huomionkipeydessään. Tuollainen toiminta on lähinnä säälittävää, mutta jos ei ole taiteilijana kertakaikkiaan mitään sanottavaa niin noinhan se menee nykyaikana. Taidepuhe on  pääasiassa siis taiteen markkinointia.

Nykyään "taidetiedottamisen" kanavat ovat huomattavasti runsaammat ja monipuolisemmat kuin niinä aikoina, jolloin koko hommeli oli paikallislehtien armon varassa. Luojalle kiitos kehityksestä. Tänään tällä internetin valtakaudella on mahdollisuuksia tuoda töitänsä esiin, ilman taidemaailman traditionaalisia portinvartijoita. Tosin asioilla myös on kääntöpuolensa. Paikallislehdet lopettavat koko toiminnan ja ajavat kulttuuriosastonsa alas, eli näyttelyistä pääsee esille vain ja ainoastaan aniharvat ja sponsoriyhteistyöhön sopivat viritykset. Taidemaailman portinvartijat eivät enää kykene heijastamaan taiteita oman napansa kautta, vaikka monet sitä yhä yrittävät. Internetin sosiaalinen media mahdollistaa taiteilijan oman suhdetoiminnan ja verkostojen rikkaan käytön ja avaa uusia "ilmaisia" markkinointi ja tiedotusmahdollisuuksia.

Taiteilijan mahdollisuuksia näkyvyytensä lisäämiseksi ovat teosten omintakeisuus eli tunnistettavuus ja erottuvuus. Miksi tehdä sitä mitä muutkin tekevät ja mikä kulloinkin on vallitseva trendi. Muistan jokin vuosi takaperin katsoneeni taideteollisen korkeakoulun oppilastöitä ja hämmästyin sitä miten samanlaisia kaikkien teokset keskenään olivat. Opettajaa oli kuunneltu, kun hän oli palannut Lontoon kirkolta ja valisti trenditietouttaan raakaan hedelmälliseen maaperään.

Taiteilijan kannattaa siis satsata oman taiteilijapersoonan kehittämiseen/kehittymiseen, Nerojen aika ei ole ohi, vaikka sitä yrittäisi kuka hyvänsä agendasta poistaa. Ihmiset ovat halki maailmanhistorian halunneet kuulla tarinoita "hulluista taiteilijoista" ja vastaavista. Taiteilijapersoonan "myytti" on melkein yhtä puoleensavetävä taideyleisön keskuudessa kuin vampyyrit nuorisokulttuurissa. Kaikkia kiinnostaa kurkistus "pimeälle" puolelle. Myös Cv:n ja kotisivujen ajan tasalla pitäminen sekä ahkera päivittäminen, teoskuvien ja tarinoiden tarjoaminen, sosiaalisen median esimerkiksi Facebook, YouTube, Twitter, blogit, kuten tämäkin sekä yhteistyökumppanien/verkostojen hyödyntäminen lisäävät mahdollisuuksia tööttäillä omaa torveaan. Näin on vain tehtävä, koska kukaan muukaan sitä ei tee. Ikävä kyllä!

Näyttelyn jälkeisiä...

Pirkanmaan kuva 2010 - näyttely päättyi eilen, ja tänään menikin sitten päivä teoksia näyttelytiloista pois hakiessa. Ihan hienoa oli, että sain olla mukana tuossa kattauksessa. Vähän suurempaa mediahuomiota olisin itse kyllä näyttelylle kaivannut, mutta minkäs teet. Jos ei niin sitten ei.

Sain myös viimeviikolla kutsun lähteä New Yorkiin näyttelynpitohommiin. Tarjolla olisi kuulemma kansainvälinen ryhmänäyttely ensi tammi-helmikuussa 2011. No pyysin galleriasta asiasta toki lisätietoja, vaikka vähän nyt pelkäänkin, että tällainen aikataulutus tulee minulle nyt hieman liian suurella vauhdilla. Intoa ja halua olisi toki lähteä visiteeraamaan taas vaihteeksi muuallakin kuin näissä tutuissa kuvioissa.

Sanokaa mitä sanotte mutta kyllä tuollainen kiinnostus (vaikka se ei sinänsä mihinkään johtaisikaan!) tuntuu ihan hyvälle ja nostaa sillälailla itsetuntoa, että joku jossain edes näyttää arvostavan ponnistelujani tällä taiteen kapisella saralla. Se on joskus hyvinkin pienestä positiivisesta signaalista kiinni tämä luovuuden loputon virta. No vastausta odotan ja katsotaan sitten käytännössä onko moiseen nyt millään muotoa reaalisia mahdollisuuksia. Ei siitä ennen sitä enää mitään. Olisi mukava saada Budapestin 2009 -näyttelylle jatkoa. Minuahan ei kotikulmilla tosin juuri tueta, joten sen verran on matalaa arvostus täällä, mutta viimekädessä - vitut siitä! Jos asiasta ei mitään enää tämän jälkeen kuulu, niin asia on sitten rauennut.

Nuo kansainväliset näyttelyt sinänsä herättävät toisenlaisen teoreettisen kysymyksen. Mikä on kansainvälisyyden tuoma lisäarvo kuvataiteilijalle itselleen ja kuvataiteelle yleisesti? Onko sitä? Onko sitä jopa liikaa? Miksi meidän pitäisi hakea oma itsentuntomme muiden arvostuksista tai arvostamisetta jättämisistä. Onko ns. ruohonjuuritason kansainväliset suhteet yhtään sen merkityksettömämpiä kuin suuret ns. "huipputotantohankkeet?" Huomaatte lainausmerkit - ne kertovat oman suhtautumiseni asiaan.

Ruohonjuuri on aina ruohonjuurta ( siellä se elämä löytyy - taiteessakin), ja ne tupataan kuittaamaan aika nopeasti yleensä tyyliin "kyllähän nyt ulkomaille voi kuka tahansa mennä" tai voidaan sitä sitten kyllä suoranaisesti yliarvostaakin tyyliin "hänellä ja tuolla on vankka ulkomainen näyttelytausta" ja niin edelleen ja niin edelleen...itse tuotannot eivät välttämättä hypestä tai sen puutteesta huolimatta muutu yhtään paremmiksi tai huonommiksi kuin ne tekijöidensä toimesta tehdään.  Muistan nyt sellaisenkin, että töissä ollessani eräs vierailija alkoi pitämään esitelmää jostakin tekijästä, lanseeraamalla tätä Viron johtavaksi graafikoksi. No korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta mieleni teki kyllä kysyä, että jos hän on johtava graafikko niin mitä hän johtaa? Soon kuulkaa vähän kuin "taiteellinen johtaja" Hiton hieno titteli ja hyvältä kuulostaa, mutta käytännössä aika yhdentekevä muuten kuin egon paisuttamisessa. ( Tässä vaiheessa jälleen "kohteliaisuusmiehet" kumartavat)

Kenties suomalaisessa pienessä taidepiiripienessä onkin eniten merkitsevää ( ja eniten häiritsevää!)  juuri se, että kuka tekee - missä ja kenen toimesta tai kenen kanssa. Tietyt nimet ja tietyt toimijat ikäänkuin takaavat laadun tai muuta vastaavaa. Täytyy olla "näyttöä" (Lue: viittaan 70 -luvun tuotantooni ja menneisiin apurahoihini. Hyvää tuppaa tulemaan! ;-)

Itse olisin valmis käsittämään asian mieluummin jääkiekkotermejä siteeraten seuraavasti: Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin näyttelysi ( vaihtosi!). Tosin onhan siinäkin lajissa tähdistöä, joka nyt ei juuri mihinkään kykene, mutta pelissä he sentään löytävät itsensä äkkiä vaihtopenkiltä tai vilttiketjussa. Taiteen saralla "tahteys" ja sananvalta tuntuu olevan jossain ympyröissä vakio ja pysyvää, vaikka ********** olisi mädäntynyt jo kauan sitten. Ja hei lisää lätkää - entäs jos taiteen "seeprat" ovat ihan pihalla koko pelissä? Kukapa tietää.

Kuinka voi olla menestymättä taidemaailmassa.

Nykyään sitä on kaikenlaisia konsultaatiosivustoja artisteille, kuinka tulisi tehdä jotain tai jättää tekemättä.
http://www.artbusiness.com on eräs tällainen sivusto joka jakelee neuvoja artisteille ihan silkkaa hyvyyttään.

Silmiini osui seuraavanlainen artikkeli aiheesta How Not to Succeed in The Art World. Huvittavaa on se kyseisessä arrtikkelissa, että sen luettunsa ei markkinoinnille tunnu taiteilijan osalta jäävän enää mitään mahdollisuuksia edistää teostensa esittelyä mihinkään suuntaan. Artikkeli löytyy siis osoitteesta http://www.artbusiness.com/osoqartworld.html.

Tietyllä tavalla tuossa on oltava mukana silkkaa ironiaa luulen minä, onhan?

Lukekaa itse.

Taidekritiikistä. (joitain artikkeleita lukeneena ja yhä enemmän ihmetellen...)

Olupa sitten jälleen päivät, jossa pohdiskelytiin taidetta ja siitä kirjoittamista noin yleensä. Tämä aihe näyttää olevan aivan loputon suo. Krittikkejä ei kuulemma kirjoiteta taiteilijoita, museoita, gallerioita vaan lukijaa ajatellen. Itselleni tulee mieleen ensimmäisenä, että kuinka tuo sumppu erotetaan toisistaan ja ketä sitten viimekädessä palvellaan, kun asia on pantu ns. lihoiksi. Väitän ettei yhtään ketään, ei edes sitä myyttistä lukijaa. Kriitikkojen käsitys taiteesta johtaa pahimmillaan paitsi taiteilijoiden myös taiteen vastaanottajien halveksimiseen. No valtahan on heillä, yksinomaan heillä joten siten siihen tulisi kyllä myös suhtautua, vaan voiko niin oikeastaan tehdä. Päivälehtikritiikillä on aina propagandistinen arvonsa, jota ei voi välttää.

Teoksia ei arvioida tyhjiössä, vaikka vertailukohtia ei laitettaisi ilmi. Vertailu aiempiin teoksiin ei puolestaan merkitse VÄLTTÄMÄTTÄ suoraa arvottamista. Poikkeaminen totutusta ei sinänsä tee teoksesta hyvää eikä huonoa, mutta useasti käytännössä on kyllä näin. Päivälehden kriitikon autonomia määritellä noteeraamisen arvoiset asiat taidekentällä on tekijän eli taiteilijan kannalta vähän liiallista.
Useat taiteentutkijat ovat yhä tännänkin vielä eristäytyneet omaan tieteelliseen pikku maailmaansa. Moni tutkija ei osaa kirjoittaa sanomalehteen suurelle, tai edes pienelle yleisölle, ja toiminta kriitikkona taitaa jo enemmän haitata kuin edistää tieteellisellä uralla etenemistä. (haittaa se muutakin elämää, jos rehellisiä ollaan :-) Kriitikot haluavat mieltää itsensä lehden lukijoiden palvelijoiksi, ja kritiikkiä kirjoitetaan nimenomaan ns. taiteen kuluttajille. Ja tieteelliset versiot näyttelyluetteloihin, jotta voidaan snobbailla kavereille.

Kritiikkien lukijoista enin osa kuuluukin tutkimusten mukaan tähän keski-ikäisten joukkoon, mutta dramaattisimmin kritiikki vaikuttaa taiteen tuottajiin ja tuotantoportaaseen. Murskaus arvostelussa voi tappaa jonkun ammatin, mikä minusta on kyllä suhteellisen vakava asia, homman luonteeseen nähden. Missä muussa ammatissa tuollainen hyväksyttäisiin.

Taloudellisista vaikutuksista sen verran, että ei ole helppoa osoittaa miten kritiikki vaikuttaa suoraan kirjan, konsertin tai teatteriesityksen nk. menestykseen. Muistan vain omakohtaisesti sellaisen ikävän tosiasian, kuinka moni asia, jota ei itse jaksa tai viitsi tarkemmin tarkistaa, saa jäädä puhtaasti muiden arviointien varaan, mikä sinänsä on sääli. Sen sijaan useat erilaisissa apuraha- ja palkintolautakunnissa istuneet ihmiset ja portinvartijat tunnustavat, että kritiikki kyllä vaikuttaa tunnustusten ja rahojen jakoon, vertaa apurahahakemusten lausuntopyyntöön.Taatusti se vaikuttaa myös galleristin haluun ottaa myös taiteilijan töitä näyttelyynsä.

Suurtenkin lehtien kriitikot väittävät kuitenkin, ettei heillä ole ollenkaan niin paljon valtaa kuin kuvitellaan. Valta ei kyllä yhtään vähene puhumalla ja sitä vähättelemällä. Kriitikoiden on päinvastoin tiedostettava se - ja silti toimittava tinkimättömästi. Kyllä kriitikot ovat sen verran velkaa myös tuotantoportaalle.

Toisin kuin eräät kriitikot näyttävät ajattelevan, ei kritiikki ole taidetta. Myöskään kuratointi ei ole taidetta. Taidekriitikot yleensä yrittävät esittää ajastaan edellä olevia yksilöitä, jotka vainuavat välittömästi uudet tuulet, mutta todellisuudessa kaikki uusi ja todella omaperäinen pelästyttää ja hämmentää heitä. Tai sitten ovat liian laiskoja poistumaan designpääkaupungista ja Kiasman kahviota pidemälle. Inhimillistä. Keskinkertaisuuksien tasavallassa nerous on vaarallista ja harvat ovat tarpeeksi voimakkaita vastustaakseen suurinta tarjousta.

Toisaalta kritiikin ja tuen merkitystä taiteelliselle työlle kuvaa myös hyvin seuraava 23.7.1944 lausuttu Lisa Altherin kommentti: "Kirjoitin 12 vuotta ja ehdin saada 250 hylkäämisilmoitusta ennen kuin sain kirjojani julkaistuksi, joten uskoisin, ettei ulkopuolinen tuki ole minulle kovinkaan tärkeää." 

Mukana Pirkanmaan kuva 2010:ssä

Pirkanmaan kuva 2010
5.9. - 21.11. 2010
Voipaalan Taidekeskus
Sääksmäentie 772 Sääksmäki

Avoinna 1.5. - 30.9. ma-su klo 11-18
1.10. - 21.11. ti-pe klo 11-17 ja la-su 12-18

TERVETULOA!

Lisää näyttelystä Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/video/1246615  (Kohdat 06,44 - 09,16)

Taidemaailman keskus / Centre of the artworld:

Art Review sivustolla on vallan hauska valintatehtävä, joka tulee kaikille eteen omaa profiilia luodessa. Sivustolla saa ensin mainita omasta toiminnastaan, taiteestaan ja muusta tähdellistä, mitä mieleen tulee. Lopussa kumminkin tulee eteen kysymys, että missä se taidemaailman keskus oikein sijaitseekaan

Centre of the artworld:

New YorkLondonLABerlinBeijingmy studioonlinenowhere and everywhereanother city

Parhaimpia annettuja vaihtoehtoja allekirjoittaneen mielestä ovatkin vaihtoehdot "my studio" ja "nowhere and everywhere."

Ystävät hyvät. Missä teidän mielestänne sijaitsee ns. "taidemaailman keskus"? Lainausmerkit  termin ympärillä kertovat oman mielipiteeni asiasta. Kommentteja voi asiasta pistää, mikäli mitään ajatusta  asiasta on kehkeytynyt. Vaihtoehtojakin voi itse tietty lisäillä, kuten vaikkapa "Kiasmassa", "omassa päässä", "Mäntässä", "Aalto-yliopistossa" ja niin edelleen...