Olupa sitten jälleen päivät, jossa pohdiskelytiin taidetta ja siitä kirjoittamista noin yleensä. Tämä aihe näyttää olevan aivan loputon suo. Krittikkejä ei kuulemma kirjoiteta taiteilijoita, museoita, gallerioita vaan lukijaa ajatellen. Itselleni tulee mieleen ensimmäisenä, että kuinka tuo sumppu erotetaan toisistaan ja ketä sitten viimekädessä palvellaan, kun asia on pantu ns. lihoiksi. Väitän ettei yhtään ketään, ei edes sitä myyttistä lukijaa. Kriitikkojen käsitys taiteesta johtaa pahimmillaan paitsi taiteilijoiden myös taiteen vastaanottajien halveksimiseen. No valtahan on heillä, yksinomaan heillä joten siten siihen tulisi kyllä myös suhtautua, vaan voiko niin oikeastaan tehdä. Päivälehtikritiikillä on aina propagandistinen arvonsa, jota ei voi välttää.
Teoksia ei arvioida tyhjiössä, vaikka vertailukohtia ei laitettaisi ilmi. Vertailu aiempiin teoksiin ei puolestaan merkitse VÄLTTÄMÄTTÄ suoraa arvottamista. Poikkeaminen totutusta ei sinänsä tee teoksesta hyvää eikä huonoa, mutta useasti käytännössä on kyllä näin. Päivälehden kriitikon autonomia määritellä noteeraamisen arvoiset asiat taidekentällä on tekijän eli taiteilijan kannalta vähän liiallista.
Useat taiteentutkijat ovat yhä tännänkin vielä eristäytyneet omaan tieteelliseen pikku maailmaansa. Moni tutkija ei osaa kirjoittaa sanomalehteen suurelle, tai edes pienelle yleisölle, ja toiminta kriitikkona taitaa jo enemmän haitata kuin edistää tieteellisellä uralla etenemistä. (haittaa se muutakin elämää, jos rehellisiä ollaan :-) Kriitikot haluavat mieltää itsensä lehden lukijoiden palvelijoiksi, ja kritiikkiä kirjoitetaan nimenomaan ns. taiteen kuluttajille. Ja tieteelliset versiot näyttelyluetteloihin, jotta voidaan snobbailla kavereille.
Kritiikkien lukijoista enin osa kuuluukin tutkimusten mukaan tähän keski-ikäisten joukkoon, mutta dramaattisimmin kritiikki vaikuttaa taiteen tuottajiin ja tuotantoportaaseen. Murskaus arvostelussa voi tappaa jonkun ammatin, mikä minusta on kyllä suhteellisen vakava asia, homman luonteeseen nähden. Missä muussa ammatissa tuollainen hyväksyttäisiin.
Taloudellisista vaikutuksista sen verran, että ei ole helppoa osoittaa miten kritiikki vaikuttaa suoraan kirjan, konsertin tai teatteriesityksen nk. menestykseen. Muistan vain omakohtaisesti sellaisen ikävän tosiasian, kuinka moni asia, jota ei itse jaksa tai viitsi tarkemmin tarkistaa, saa jäädä puhtaasti muiden arviointien varaan, mikä sinänsä on sääli. Sen sijaan useat erilaisissa apuraha- ja palkintolautakunnissa istuneet ihmiset ja portinvartijat tunnustavat, että kritiikki kyllä vaikuttaa tunnustusten ja rahojen jakoon, vertaa apurahahakemusten lausuntopyyntöön.Taatusti se vaikuttaa myös galleristin haluun ottaa myös taiteilijan töitä näyttelyynsä.
Suurtenkin lehtien kriitikot väittävät kuitenkin, ettei heillä ole ollenkaan niin paljon valtaa kuin kuvitellaan. Valta ei kyllä yhtään vähene puhumalla ja sitä vähättelemällä. Kriitikoiden on päinvastoin tiedostettava se - ja silti toimittava tinkimättömästi. Kyllä kriitikot ovat sen verran velkaa myös tuotantoportaalle.
Toisin kuin eräät kriitikot näyttävät ajattelevan, ei kritiikki ole taidetta. Myöskään kuratointi ei ole taidetta. Taidekriitikot yleensä yrittävät esittää ajastaan edellä olevia yksilöitä, jotka vainuavat välittömästi uudet tuulet, mutta todellisuudessa kaikki uusi ja todella omaperäinen pelästyttää ja hämmentää heitä. Tai sitten ovat liian laiskoja poistumaan designpääkaupungista ja Kiasman kahviota pidemälle. Inhimillistä. Keskinkertaisuuksien tasavallassa nerous on vaarallista ja harvat ovat tarpeeksi voimakkaita vastustaakseen suurinta tarjousta.
Toisaalta kritiikin ja tuen merkitystä taiteelliselle työlle kuvaa myös hyvin seuraava 23.7.1944 lausuttu Lisa Altherin kommentti: "Kirjoitin 12 vuotta ja ehdin saada 250 hylkäämisilmoitusta ennen kuin sain kirjojani julkaistuksi, joten uskoisin, ettei ulkopuolinen tuki ole minulle kovinkaan tärkeää."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti