Näyttelyn jälkeisiä...

Pirkanmaan kuva 2010 - näyttely päättyi eilen, ja tänään menikin sitten päivä teoksia näyttelytiloista pois hakiessa. Ihan hienoa oli, että sain olla mukana tuossa kattauksessa. Vähän suurempaa mediahuomiota olisin itse kyllä näyttelylle kaivannut, mutta minkäs teet. Jos ei niin sitten ei.

Sain myös viimeviikolla kutsun lähteä New Yorkiin näyttelynpitohommiin. Tarjolla olisi kuulemma kansainvälinen ryhmänäyttely ensi tammi-helmikuussa 2011. No pyysin galleriasta asiasta toki lisätietoja, vaikka vähän nyt pelkäänkin, että tällainen aikataulutus tulee minulle nyt hieman liian suurella vauhdilla. Intoa ja halua olisi toki lähteä visiteeraamaan taas vaihteeksi muuallakin kuin näissä tutuissa kuvioissa.

Sanokaa mitä sanotte mutta kyllä tuollainen kiinnostus (vaikka se ei sinänsä mihinkään johtaisikaan!) tuntuu ihan hyvälle ja nostaa sillälailla itsetuntoa, että joku jossain edes näyttää arvostavan ponnistelujani tällä taiteen kapisella saralla. Se on joskus hyvinkin pienestä positiivisesta signaalista kiinni tämä luovuuden loputon virta. No vastausta odotan ja katsotaan sitten käytännössä onko moiseen nyt millään muotoa reaalisia mahdollisuuksia. Ei siitä ennen sitä enää mitään. Olisi mukava saada Budapestin 2009 -näyttelylle jatkoa. Minuahan ei kotikulmilla tosin juuri tueta, joten sen verran on matalaa arvostus täällä, mutta viimekädessä - vitut siitä! Jos asiasta ei mitään enää tämän jälkeen kuulu, niin asia on sitten rauennut.

Nuo kansainväliset näyttelyt sinänsä herättävät toisenlaisen teoreettisen kysymyksen. Mikä on kansainvälisyyden tuoma lisäarvo kuvataiteilijalle itselleen ja kuvataiteelle yleisesti? Onko sitä? Onko sitä jopa liikaa? Miksi meidän pitäisi hakea oma itsentuntomme muiden arvostuksista tai arvostamisetta jättämisistä. Onko ns. ruohonjuuritason kansainväliset suhteet yhtään sen merkityksettömämpiä kuin suuret ns. "huipputotantohankkeet?" Huomaatte lainausmerkit - ne kertovat oman suhtautumiseni asiaan.

Ruohonjuuri on aina ruohonjuurta ( siellä se elämä löytyy - taiteessakin), ja ne tupataan kuittaamaan aika nopeasti yleensä tyyliin "kyllähän nyt ulkomaille voi kuka tahansa mennä" tai voidaan sitä sitten kyllä suoranaisesti yliarvostaakin tyyliin "hänellä ja tuolla on vankka ulkomainen näyttelytausta" ja niin edelleen ja niin edelleen...itse tuotannot eivät välttämättä hypestä tai sen puutteesta huolimatta muutu yhtään paremmiksi tai huonommiksi kuin ne tekijöidensä toimesta tehdään.  Muistan nyt sellaisenkin, että töissä ollessani eräs vierailija alkoi pitämään esitelmää jostakin tekijästä, lanseeraamalla tätä Viron johtavaksi graafikoksi. No korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta mieleni teki kyllä kysyä, että jos hän on johtava graafikko niin mitä hän johtaa? Soon kuulkaa vähän kuin "taiteellinen johtaja" Hiton hieno titteli ja hyvältä kuulostaa, mutta käytännössä aika yhdentekevä muuten kuin egon paisuttamisessa. ( Tässä vaiheessa jälleen "kohteliaisuusmiehet" kumartavat)

Kenties suomalaisessa pienessä taidepiiripienessä onkin eniten merkitsevää ( ja eniten häiritsevää!)  juuri se, että kuka tekee - missä ja kenen toimesta tai kenen kanssa. Tietyt nimet ja tietyt toimijat ikäänkuin takaavat laadun tai muuta vastaavaa. Täytyy olla "näyttöä" (Lue: viittaan 70 -luvun tuotantooni ja menneisiin apurahoihini. Hyvää tuppaa tulemaan! ;-)

Itse olisin valmis käsittämään asian mieluummin jääkiekkotermejä siteeraten seuraavasti: Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin näyttelysi ( vaihtosi!). Tosin onhan siinäkin lajissa tähdistöä, joka nyt ei juuri mihinkään kykene, mutta pelissä he sentään löytävät itsensä äkkiä vaihtopenkiltä tai vilttiketjussa. Taiteen saralla "tahteys" ja sananvalta tuntuu olevan jossain ympyröissä vakio ja pysyvää, vaikka ********** olisi mädäntynyt jo kauan sitten. Ja hei lisää lätkää - entäs jos taiteen "seeprat" ovat ihan pihalla koko pelissä? Kukapa tietää.