Turha peiliä syyttää, jos naama on vino

Tuo vanha venäläinen sananlasku tuli mieleeni eilen, kun katsoin erästä tv-dokumenttia Kiinasta, jossa esiintyi muutaman sikäläinen taiteilijanplanttu. Taiteilijan nimeä en nyt satu muistamaan mutta itse tarina meni jotenkin näin: "Taide on antanut minulle paljon, rahaa ja rikkauksia, mutta useasti olen pettynyt taiteeseen."

Mieleeni tuli samantien, että taideko se kohde on johon on petytty, vai oliko tekijä itseasiassa pettynyt itseensä? Menestystä ja "starbailua" kaikkine ökyjuhlineen kyllä näytti riittävän, mutta entäpä jos taustalla olikin silkka pettymys omaan tekemiseen  ja siihen että omat tavoitteet taiteessa jäävät puolivillaisiksi. Taiteen kohdalla usein näin tuntuukin käyvän, on se senverran ehdoton ja ankara rakastettu, että se ei ota vastaan yhtään mitään puolivillaista ämpyilyä tahi kompromissejä, vaikka useasti niitähän ne töiden lopputulokset tuppaavat olemaan. Dokumentin edetessä tulin yhä vakuuttuneemmaksi että näin myös oli. Kovasti olivat synkkiä ja vakavia nuo kiinalaiset taiteilijat, jopa siinä määrin, ettei siihen suomalainen synkistelijä edes pysty, vaikka kaikkihan me tiedämme ja tunnemme oman kansamme ahdistuneisuuden. Huvittavaa!

Ja kuinka ollakaan seuraavana päivänä Facebookin kautta joku toi esille artikkelin Kritiikin Uutisista, jossa Jari Halonen ilmoittaa että inhimillinen identiteetti on yhdentekävä. Halonenhan on  sellainen kaveri ja taiteilija, josta ns. piirit ovat varmasti montaa mieltä, mutta minusta tuo artikkeli oli kokonaisuuderssaan kyllä on aika virkistävää tekstiä.Hienoa, että jollakin on pokeria, tai sitten niin vähän itsesuojeluvaistoa, että rohkeasti antaa vain palaa. Ja se identiteetti sitten, on siihen joutunut törmäämään aikoin saatossa itsekin, sekä havahtumaan sen epämääräisyyteen ja jopa valheellisuuteenkin. Been there done that!
"Vuosikymmeniä Halonen piti identiteettiä tärkeänä asiana. Kulttuuriteollisuus korostaa identiteettiä voimakkaasti. Esimerkiksi dokumenttiteollisuus ja kirjallinen kulttuuri ovat usein leimallisesti identiteetin etsimistä. Todellisuudessa kaikki eriytyminen on kuitenkin luonnotonta". 

Juuri tätä kyseistä identiteettiä ja sen suhdetta omaan kulttuuriin sekä erityisesti länsimaihin käsiteltiin myös tuossa Kiina -dokumentissa. Myös kiinalaista taidetta verrataan, etenkin heidän itsensä mielestä juuri  länsimaisiin käsityksiin taiteesta. No voi sun raukkaparat - kirjoittakaa sitten puhtaasti kiinalainen taidehistoria ja lakatkaa valittamasta saatanat, jos se teistä tarpeelliselta tuntuu. Melkoinen yhteensattuma muuten taas kerran, että tuo artikkeli osui silmiini, sillä ohjelma sai minut itseni jo epäilemään kaikenlaisia maailmankuvia, sekä länsimaisia että itämaisia, varsin rajusti ylipäänsä. Minusta koko problematiikka oli jotenkin ulkoistettua ja ulkoapäin luotua. Medioitua, ja näin ollen myös media nykypäivän draamanluojana saa tekstissä ansaitusti oman osansa: 

“Kaikkea dramatisoidaan ja hahmotetaan draamana. Meihin on rakennettu väärinkäsitys. Kaikki palaa juuriin: Mistä on kysymys? Miksi teet tällaista? Mitään totuutta ei voi todentaa muuten kuin oman kokemuksen kautta. Kyse on myös siitä, kuinka paljon aivoissa on valmiita ismejä. Haluammeko jatkaa harhaa vai lopettaa sen?”
Taiteilijakunnastakin on Halosella oma sanottavansa, itsekin kun alalla myös on. Hänen mukaansa taiteilijat ovat menettäneet osaamisen (???), vaikka mitä sekään termi loppujen lopuksi sinällään merkitsee?

 "Artefaktitaiteet ovat viime vuosina saaneet yhä selvemmin tapahtuman luonteen. Niistä on tullut prosesseja ja esityksiä. Halosen mukaan taustalla on havaintojen tekemisen puute ja osaamattomuus. Kun ei tiedetä mitä tarkoittaa havainto, tehdään mitä hyvänsä sattuman ohjaamana". Luin noin  viikko sitten hieman samaa sivuavan artikkelin, jossa kuulin termin "spektaakkelibasaari" kuvaamaan esimerkiksi useita tämän päivän näyttelyitä, ja itsekin niitä tekevänä ( muitakin kuin omiani) totean termin myös varsin osuvaksi kuvaamaan tämän päivän taiteellista toimintaa. Amen.

Halonen jatkaa asiasta: “Jos tehdään havainto, se tehdään propagandasta, hoetaan jotain ismiä. Taidetta ei voi synnyttää näin. Taide syntyy katsojassa, ja hänessä ei voi syntyä mitään, jos taide on tyhjää. Taiteellinen idea on oivallus totuudesta, jossa harha hälvenee. Sitähän esimerkiksi katharsis on.” 

Tuohon ei allekirjoittaneellakaan ole mitään lisättävää. Näinhän sen pitäisi olla ja siihen pyrkimys.

Sulkeutuen suosioonne!

Taiteilija se on huonokin taiteilija.

Lupasin palata edellisessa kirjoituksessani ns. ulkoa tuleviin paineisiin ja ulkoa kuuluviin "ääniin", jotka aiheuttavat taiteellista työtä tekevälle mahdollisesti paineita suuntaan tai toiseen. Henkilökohtaisesti ole sitä mieltä, että koko taiteiljan käsite ( ammattina tai miten vain) on hieman abstrakti ja jopa absurdikin konstruktio. Kuka nyt ketäkin tällä asialla sitten laittaa!

Alkuidea tälle pohdinnalle tuli Brian Shervinin artikkelista, tai oikeastaan kysymyksestä "Oletko samaa mieltä väitteen kanssa, että taiteellisen kyvyn puute estää ihmisiä olemasta taiteilijoita?"

Taiteellinen kyky? Taiteellisen kyvyn puute? Mitä hittoa, ja kuinka? Kysehän on vain ja ainoastaan siitä kuka tuon asian nyt mitenkin määrittelee. Shervin halusi siis kysymyksellään tietää, että jos taiteellinen ilmaisuvoima määrittää sen onko joku taiteilija vaiko ei, niin missä menee se kynnys, jossa lakataan olemasta esimerkiksi vain maalari ja muututaan taiteilijaksi. Sekä ihmisten mielipiteen siitä voiko tuolle termille taiteilija, asettaa mitään kiinteitä vaatimuksia, ja jos voi niin minkälaisia. Tätä iänikuista jorinaa siis.

Useasti eräänlaisena perusmääreenä käytetään termiä taito. Jotain sanottavaa ja taito sanoa se, sanoi eräskin entinen presidentti. No mitä sitten on taiteellinen taito? Tällainen määrittely saattaa äkkiä saada rumia piirteitä, esim. taiteilijat toinen toisensa kimpussa pieni piiri pyöriin markkinoilla. Mahdollista on ( ja mielestäni tasan yhtä rumaa ) myös ulkopuolinen määrittelyvalta, etenkin Suomessa, jossa ollaan oltu nöyrinä ja kuuliaisina jo ammoisista ajoista ns. ylemmille tahoille, ja jossa hallintoviranomaiset määrittelevät kaiken myös taiteessa. Tietääkö taidevirkamies mitä on hyvä taide, ja kuka on taiteilija ja kuka ei?

Voivat toki tietää, mutta eivät välttämättä. He ottavat sen mitä heille alan instanssien, esimerkiksi koulujen kautta esitellään, ja muut jäävät sitten surutta tuon asian varjoon. Surullista on vaan se, että ei noista kouluistakaan aina niin taitavia tekijöitä tunnu tulevan, mutta onhan heillä koulutus asiaan, joten jos ovatkin huonoja, ovat silti taiteilijoita, koska heillä on asiasta esittää tarvittava dokumentti.

Siihen kuka se nyt olisi huono ja kuka hyvä taiteilija en itse osaa vastata. On minulla toki omat suosikkini, mutta jostain syystä ei tulisi pieneen mieleenikään määritellä heidän hyvyyttään tai merkityksellisyyttaan tässä maailmassa. Siinä toiminnassa on oikeastaan jotain äärimmäisen valheellista ja ennenkaikkea omahyväistä.

Uskokaa huviksenne!

Ps. Ai niin ja lopuksi vielä linkki itse juttuun ja mielipiteisiin maailmalta. Lukekaa huviksenne tästä!

Let the art Flow!

Kysyntä ja tarjonta taiteilijan elämässä. Monisyinen yhtälö, joka tulisi kuitenkin jokaisen tekijän omalla kohdallaan ratkaista. Ei ole epätavallista kuulla neuvoja siitä, että taiteilijan ei kannata myydä teoksiaan liian halvalla ja samalla töiden lukumäärä tulisi pitää suhteellisen niukkana, jotta niiden markkina-arvo säilyisi. Halpuus on usein asennekysymys, ja tulevaisuuden markkina-arvoista en jaksa edes pohtia, koska se ei nyt kuitenkaan allekirjoittanutta kuoleman jälkeen sinänsä kovasti edes jaksa kiinnostaa. Jälkikasvulle olisi toki mukava saada vähän hilloa varastoon.

Tämä "säätele markkinoitasi" ajattelutapa tulee esille etenkin useissa hyväntahtoisissa neuvoissa ja ohjeissa, joita taiteilijoille syötetään milloin minkäkinlaisissa taiteen markkinointi kirjoituksissa. No hyvähän se on taiteentekijälläkin markkinointistrategia olla, mutta kuinka säädellä mahdollisesti sellaisia markkinoita, joita ei varsinaisesti ole olemassakaan, tai on hyvin satunnaisesti? Ei mitenkään. No ainahan sitä tietysti löytyy poikkeuksia myös tässä asiassa, katsokaa vaikka näitä jokapaikan "taidetähtiä", mutta nyt en tässä kirjoituksessani käsittelekään heitä. He osaavat pitää huolen itsestään ihan omatoimisesti. Ja teoksethan puhuvat puolestaan, eikö?

Näiden markkinastrategistien mukaan perusajatuksena on, että jos taiteilijalla on liian paljon teoksia "markkinoilla" se vahingoittaa hänen markkina-arvoaan taiteen kentällä myöhemmin. Tämän ideana on pyrkiä huolehtimaan kysynnän ja tarjonnan laeista, sekä turvata ostajien "sijoitusten" arvo tulevaisuudessa. Ihan hieno ajatus, mutta onko taiteilija, jonka myynti on aikalailla satuinnaista noin yleensäkin aihetta turvata jonkun sijoittajan arvo ostamalleen "osakekirjalle", joiksi teoksia voisi tämän päivän taidemaailman sisällä myöskin suvereenin härskisti kutsua. Ei minusta.

Taiteen tekijän tehtävänä on luoda sellaista taidetta, jota hän syystä tai toisesta haluaa julkituoda, ja siinä määrin missä hänen luovuutensa ja jaksamisensa raja kulkee. Taiteen tavallisella tekijälläkin on laskunsa ja taloutensa hoidettavana, näin ollen kenelläkään elävällä tekijällä ei ole varaa alkaa hamstraamaan teoksiaan jotain epämääräistä tulevaisuutta varten. Kyllä keinottelijat siitä sitten huolen pitävät. Tästä tulikin mieleeni eräs anekdootti, jonka kuulin pistäytyessäni Tampereen taidemessuilla aiemmin syksyllä: "kauppiaan kannalta paras taiteilija on kuollut taiteilija, jonka tuotanto on suhteellisen pieni." Umph!

Kuinka tuohon sitten tulisi suhtautua? Tehdäkö kaksi ns. mestariteosta, jotka joku "valistunut älypää" sitten löytää ja laittaa liikenteeseen hyvällä hinnalla ja hävittää kaikki muut teokset, vaiko pysyä nk. pahana taiteilijana, joka reservaatissaan koettaa luoda ja pysyä hengissä tämän kapisen yhteiskunnan ja taidemaailman rattaissa. Valitsen itse suvereenisti jälkimmäisen. Kaikesta huolimatta. Enkä oikein usko, että muutkaan, joilla on työhuone täynnä omia teoksiaan, niitä millekään "jälkimarkkinoille" säästävät. On siis aika avata tuotannon portit, päästää luovuus valloilleen ja tuottaa ihmisille katsottavaa ja jopa hankittavaa. Siirretään "ongelma" sinne minne se kuuluukin. Ei meille. Kohtuuhinnoin.

 Kunnioittaen kumartaen. Let the art Flow!

Iluusiota vain!

 Kiintoisa artikkeli taiteen arvottamisista ja arvonmuodostuksesta ala Jack White. Suosittelen!

http://faso.com/fineartviews/33341/its-an-illusion


Monia asioita tuosta allekirjoitan. Olen joskus todennut, että monet ns. taiteen viralliset tuntijat eivät hyvää taidetta edes tunnista, vaikka siihen päänsä kolauttaisivat. No ei tätäkään heittoa taas tule niin kauhean vakavasti ja kirjaimellisesti ottaa. Parasta kuitenkin mainita näin (olen huomannut, että eräät ottavat jutut joskus hieman liian suurella pieteetillä), vaikkakin sitten selittelyn uhallla. Taide on monillle pyhä ja vakava asia, ehkä liikaakin. Intohimoa ja rakkautta aiheeseen toki täytyy löytyä, mutta vitun neuroosit kuulkaa...ne on pahasta. Nee oon pahaaasta - taiteessakin! Tässäkin suhteessa varmaan löytyy myös eräviä mielipiteitä...well, never trust a hippie!

Taiteilijoiden kohdalla tosiasia (a fact de facto!) kuitenkin on kuten Mr. White blogissaan kirjoittaa vanhaa Teksasilaista sanontaa mukaillen "käyttäydy kuten tähti, kunnes sinusta tulee sellainen". Jokainen artisti loistaa paljon nopeammin ja kirkkaammin nähdessään itsessään potentiaalia ja erikoislaatuisuutta kuin että ilmoittaa kaikille olevansa se nälkiintynyt taiteilija (starving artist), joka ei kiinnosta ketään. No totuuden nimessä tätä act like a star until you became one asennetta on nykyään myös runsaasti liikkeellä. Paraneeko uskottavuus?

No hittoako minä tässä enää mitään selitän? Lukekaa tarina. Siellä se. On aina ilo lukea hyviä juttuja.

http://faso.com/fineartviews/33341/its-an-illusion

Löytämistään odotellen,
Dazzling Genius

Kuka haluaisi antaa minulle kymmenisen miljoonaa? Ihan vaan vaikka huvikseen.

Eilen satuin katsomaan teemalta ohjelman nimeltään Suuri taidekupla. Ohjelma oli syväluotaava katsaus taidemarkkinoista, jotka jauhoivat rahaa vielä hetki sitten, kun maailmantalous oli jo syvässä lamassa. Ohjaaja, kriitikko, kirjailija Ben Lewisin dokumentti kertoi puhtaasti rahan sokeudesta, taiteen himosta ja loputtomasta ahneudesta, jolle ei ole mitään rajaa. Keinottelua, veronkiertoa, salaisia kauppoja ja hintojen manipulointia. Näin ollen taidemaailmahan rupeaa käymään hiljalleen hyvästä dekkarista, jos sen asenteen ottaa.

Ohjelman tekijä Ben Lewis tutustui vuoden ajan kansainväliseen taidekauppaan ja taiteen ylikuumentuneisiin ( ylikuumennettuihin!) arvomarkkinoihin. Ohjelman mukaan taideteosten(?) kauppahinnat olivat huimaavia: esimekiksi 72 miljoonaa dollaria andy warholista - tuosta tylsästä bisnesmiehestä ( kuinka helvetissä kukaan viitsii?), 60 miljoonaa damien hirstin kitsistä ja totaalisesta tyhjyydestä ( kuinka helvetissä kukaan tätäkään viitsii edelleen? :-) 73 miljoonaa dollaria Mark Rothkosta ja 86 miljoonaa dollaria Francis Baconista. Hah! Jostain syystä nuo kaksi viimeistä ymmärrän. ( molemmat eräitä suosikkejani nimittäin! ;-)

Toisaalta omaamaani sarkastiseen ja "vittumaiseen" luonteeseen kuuluu myös se, että mielessäni pyörii yhtäaikaisesti noiden rahansiirtojen ja keinotekoisten "arvomarkkinoiden" keskellä ajatus, että saavat mitä ansaitsevat  ja että nykyinen ns. taidemaailma on sisältä täysin tyhjä! En sano mätä, koska asia edellyttäisi ruumiinavausta tai jotain vastaavaa, mutta tyhjä, täysin tyhjä on nykyinen taidemaailma kaikenlaisista arvoista. Väittäisin että taiteessa raha ei ole arvo, tai jos on niin sittenhän voisi taitelijat alkaa painamaan suoraan seteleitä ja osakekirjoja työhuoneissaan ja studioissaan.  Olisipa taas vallankumouksen paikka tuossakin asiassa. Yhtälailla toisaalta pistää jurppimaan taiteen totaalisen arvottomuuden lisäksi tuollaisten rahamäärien kayttäminen silkkaan hevonpaskaan, sen sijaan että ( näin hippimäisesti heittäen :) sillä tehtäisiin maailmasta edes hitusen oikeudenmukaisempi paikka koko luomakunnalle. Kulttuuri lisää terveyttä my ass vain tällä nykyisellä menetelmällä! En ole mielestäni yleisesti ottaen minkäänsortin maailmanparantaja, mutta yksikään ihminen, siis yksikään, tässä maailmassa ei tarvitse miljardeja yhtään mihinkään, etenkään eläämiseensä.

Mitäpä tästä opimme? Veikkaan että pelottavankin paljon. Mitä enemmän taidemaailma pörssissä pelaa, sitä enmmän arvostan hyviä väärentäjiä. Laadulliseti kenties ihan yhtä käypää tavaraa, mutta vain halvempaa. Tässä vaiheessa, etenkään ko. taidekeinottelijoiden on aika turha alkaa heittäämään mitään paskaa mistään moraalista. Niin alhaalla kuin ylhäälläkin.

Minullekin voisi joku lahjoittaa miljoonia, ei mitään vastaan. Olkaa niin hyvät!