Ulos mukavuusalueelta - unohda tyylikysymykset.

Oletteko koskaan saaneet kehotusta tulla ulos mukavuusalueeltanne (mikä se sitten lieneekään?) ja ns. ottaa lisää vastuuta asioista jotka eivät teille mitenkään kuulu? Luultavimmin olette.

Hupaisaa on, että yleensä tällainen liikuttava vetoomus tulee sellaiselta henkilöltä, joka haluaa delegoida sinulle omat velvollisuutensa vedoten omiin kiireisiinsä tai mihin lie. Rakkaat kanssavaeltajat, tämä tarina on tosi. Katselkaa ympärillenne ja ihmetelkää, tämä on yleisempää kuin arvaattekaan. Tuollainen on kyseisiltä tyypeiltä silkkaa henkistä vetelyyttä, ja sitähän tässäkin valtakunnassa uusiutuvan luonnovaran tapaan riittää. Mieleen tuleekin My fair ladyn laulu "With a little bit of luck", jossa kivalla tuurilla joku tekee sinunkin työsi.

En todellakaan kiellä mukavuusalueelta ulostulemisen tärkeyttä. Rajoja tulee ainakin yrittää pistää palasiksi niin taiteessa kuin elämässä yleensäkin. Haluaisin vain ajatella, että se on itsestäänselvyys, jota ei pitäisi erikseen ihmetellä tai odottaa. Tosiasiahan on että luova työ vaatii juurikin tuota ulostuloa ja osaamisalueen laajennusta, ainakin toisinaan, siihen asti kunnes kyseinen työnalla oleva "projekti" on saanut loppupisteensä.

Mikäli tuota ei tapahdu, taiteilijalle syntyy äkkiä ns. tyyli, josta hänet helposti tunnistaa. Onko se sitten hyvä, vai onko siinä tyylissä sitten havaittavissa erilaisia kehityslinjoja ja variaatioita? Kysymys ei ole millään muotoa helppo tai yksiselitteinen. "Paikalleen jämähtänyt" tyyli auttaa tutkijoita ja kriitikoita kulttuurituotteiden ja taideteosten tunnistamisessa, sekä auttaa ostavaa kansanosaa saamaan kokoelmiinsa jotain tuttua ja jo valmiiksi taiteeksi luokiteltavaa, siis arvokasta. Ymmärrettävää tuolta kantilta. Vastaanottajalle tarkasteltava artefakti on objekti, mutta miten on asia taiteilijan kanssa?

No itse asiassa halusin vain ja ainoastaan todeta sen seikan, että taiteilijalle ( oli taiteenala mikä hyvänsä) tuollaisen vaatimuyksen esittäminen ns. vakavalla naamalla on lähinnä naurettavaa sillä ainakin ne taiteilijat, jotka tunnen (itseni mukaanlukien) elävät jatkuvissa prosessinomaisissa "rajatiloissa", jolloin pahimmillaan ei enää kenelläkään ole mukavaa. Se siitä mukavuusalueesta sitten. 

Niinpä päivän mottona  menköön seuraava Picasson, joka muuten oli itse varsinainen tyylittömyyden mestari ,vaikkakin silti tunnistettava, toteamus.  I am always doing that which I can not do, in order that I may learn how to do it.

Sulkeutuen suosioonne - Love Ya all!.

Onko boheemi homeessa - mihin lokeroon taiteilja työnnettäisiin?

Taidekriitikko ja kirjoittaja Brian Sherwin aloitti sivustollaan keskustelua siitä yleisestä taiteilijakuvasta, jollaiseen ainakin suuri yleisö tuntuu jatkuvastri viittaavan. Huoleton ja vastuuton boheemi. Kuka sitä taiteilijakuvaa tarvitsee, mihin ja kuka sitä oikein ylläpitää? Ihan kiinnostava kysymys.

Sherwin toteaa, että suurin osa hänen tuntemistaan taiteilijoista ovat ahkeria ihmisiä. Jotkut heistä työskentelevät kahden tai kolmen työpaikan lisäksi omalla taidestudiollaan keskittyen omiin tekemisiinsä taiteilijana. Hänen tapaamansa taiteilijat ottavat vastuuta perheestään - aikataulujaan soveltaen, kuten muutkin ammattilaiset alastaan riippumatta joutuvat tekemään. Nämä taiteilijat eivät ole viihdekirjallisuudessa ja elokuvissa yleisesti kuvattuja "huolettomia sieluja", vaan vastuullisia kansalaisia ​​- yhteiskunnan tuottavia jäseniä ja ammattilaisia. Näiden luovien ihmisten työt eivät ansaitse Sherwinin mielestä jäädä puristuksiin ulkokohtaisiin stereotypioihin taiteilijoista.

Sherwin kysyy myös, varsin oikeutetustikin kukaties, että kuka on tuottavampi: henkilö yhteiskunnallisesti ajatellen, sellainen joka kuluttaa keskimäärin 4 tuntia joka ilta television ääressä töistä tultuaan vaiko henkilö, joka viettää keskimäärin tuon 4 tuntia joka ilta työhuoneellaan, muiden velvoitteiden lisäksi? Vastaus on ilmeinen ja arvattava. Se työntekijä, joka sattuu olemaan lisäksi taiteilija on paljon tuottavampi kuin "tavallinen" keskiverto aikuinen. Hän lisää kulttuuria, eikä vain kuluta sitä. Ei aivan vähäinen arvo sinänsä, enkä pyri tällä minkäänlaiseen moraaliseen hybrikseen, kunhan totean asian.

Olen juuri kyseisessä kuvailemassani tilanteessa itsekin. Työntekijänä jossain muualla, vaikkakin taidealalla myös näissä "porvarillisissa" (huomaatteko?) sekä näiden lisäksi taidetta tehden. Taiteilija vai museoduunari?
Kuka määrittelee? Kenen ongelma oikeastaan? Itselläni ei ole koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia positioida itseäni millään "kentällä", oli kyseessä taide tai sitten jokin muu kyseisellä hetkellä päälle painava "rooli"

Tilanne on tietysti omalaatuisensa, firaabelitaiteilija, firaabeliduunari, mutta en varmasti ole ainoa, joka näin joutuu omalla kohdallaan toimimaan. No valinta on alunpitäenkin ollut omani. Tukisysteemit taiteilijoille ovat mielestäni vähintäänkin erikoiset, eriarvoistavat ja antavat vallan sellaisille instansseille, joille se ei missään nimessä edes tulisi kuulua, taiteilijan kantilta katsottuna. Piiri pieni pyörii. Olenkin halunnut välttää kaikin tavoin pikkusieluisten taidebyrokraattien kabinettivehkeilyjen pelinappulaksi joutumista, ja siitä seuraa se, että omat "taiderahat"on hankittava sitten jotenkin muuten, ja siihen auttaa työpaikka. Muuan toinenkin hyvä puoli ns. ulkonaisen työpaikan omaamisessa kyllä on, nimittäin se, että se laittaa asiat suhteellisesti järjestykseen ja pitää arvot ja merkitykset asioiden välillä tasaapainossa ja järjestyksessä. Vaikka en päivittäin töiden jälkeen 4 tuntia työhuoneellani vietäkään, niin yllättävän paljon sitä kuulkaa saa aikaiseksi jos siellä viettää edes jonkun tunnin viikossa kahtena tai ahkerimpina viikkoina kolmena iltana viikossa.

Ai niin, se boheemi taiteilijakuva. Olen sitä mieltä että kyseinen stereotypia ei oikeastaan ole muuta kuin markkinointitapa, tai ajatus siitä kuinka "taiteilja" käsitteenä kaupataan suurelle yleisölle. Johtuen yksinkertaisesti siitä seikasta, että yleisö tuntuu rakastavan tarinoita. Miksi siis taiteilijat tekisivät poikkeuksen tässä? Pitäähän esimerkiksi levykaupan tuoteetkin jaella jotenkin "omiin" lokeroihinsa, jotta juuri niistä kiinnostunut yleisö ne löytäisi. Tämän päivän boheemitkin ovat siis juuri noita Sherwinin mainitsemia ammattilaisia, jotka saattavat ainostaaan esittää sitä mitä heiltä odotetaan  (näinhän useat ammatti-ihmiset tekevät alasta riippumatta), eli boheemeja.

Sulkeutuen suosioonne!