Onko boheemi homeessa - mihin lokeroon taiteilja työnnettäisiin?

Taidekriitikko ja kirjoittaja Brian Sherwin aloitti sivustollaan keskustelua siitä yleisestä taiteilijakuvasta, jollaiseen ainakin suuri yleisö tuntuu jatkuvastri viittaavan. Huoleton ja vastuuton boheemi. Kuka sitä taiteilijakuvaa tarvitsee, mihin ja kuka sitä oikein ylläpitää? Ihan kiinnostava kysymys.

Sherwin toteaa, että suurin osa hänen tuntemistaan taiteilijoista ovat ahkeria ihmisiä. Jotkut heistä työskentelevät kahden tai kolmen työpaikan lisäksi omalla taidestudiollaan keskittyen omiin tekemisiinsä taiteilijana. Hänen tapaamansa taiteilijat ottavat vastuuta perheestään - aikataulujaan soveltaen, kuten muutkin ammattilaiset alastaan riippumatta joutuvat tekemään. Nämä taiteilijat eivät ole viihdekirjallisuudessa ja elokuvissa yleisesti kuvattuja "huolettomia sieluja", vaan vastuullisia kansalaisia ​​- yhteiskunnan tuottavia jäseniä ja ammattilaisia. Näiden luovien ihmisten työt eivät ansaitse Sherwinin mielestä jäädä puristuksiin ulkokohtaisiin stereotypioihin taiteilijoista.

Sherwin kysyy myös, varsin oikeutetustikin kukaties, että kuka on tuottavampi: henkilö yhteiskunnallisesti ajatellen, sellainen joka kuluttaa keskimäärin 4 tuntia joka ilta television ääressä töistä tultuaan vaiko henkilö, joka viettää keskimäärin tuon 4 tuntia joka ilta työhuoneellaan, muiden velvoitteiden lisäksi? Vastaus on ilmeinen ja arvattava. Se työntekijä, joka sattuu olemaan lisäksi taiteilija on paljon tuottavampi kuin "tavallinen" keskiverto aikuinen. Hän lisää kulttuuria, eikä vain kuluta sitä. Ei aivan vähäinen arvo sinänsä, enkä pyri tällä minkäänlaiseen moraaliseen hybrikseen, kunhan totean asian.

Olen juuri kyseisessä kuvailemassani tilanteessa itsekin. Työntekijänä jossain muualla, vaikkakin taidealalla myös näissä "porvarillisissa" (huomaatteko?) sekä näiden lisäksi taidetta tehden. Taiteilija vai museoduunari?
Kuka määrittelee? Kenen ongelma oikeastaan? Itselläni ei ole koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia positioida itseäni millään "kentällä", oli kyseessä taide tai sitten jokin muu kyseisellä hetkellä päälle painava "rooli"

Tilanne on tietysti omalaatuisensa, firaabelitaiteilija, firaabeliduunari, mutta en varmasti ole ainoa, joka näin joutuu omalla kohdallaan toimimaan. No valinta on alunpitäenkin ollut omani. Tukisysteemit taiteilijoille ovat mielestäni vähintäänkin erikoiset, eriarvoistavat ja antavat vallan sellaisille instansseille, joille se ei missään nimessä edes tulisi kuulua, taiteilijan kantilta katsottuna. Piiri pieni pyörii. Olenkin halunnut välttää kaikin tavoin pikkusieluisten taidebyrokraattien kabinettivehkeilyjen pelinappulaksi joutumista, ja siitä seuraa se, että omat "taiderahat"on hankittava sitten jotenkin muuten, ja siihen auttaa työpaikka. Muuan toinenkin hyvä puoli ns. ulkonaisen työpaikan omaamisessa kyllä on, nimittäin se, että se laittaa asiat suhteellisesti järjestykseen ja pitää arvot ja merkitykset asioiden välillä tasaapainossa ja järjestyksessä. Vaikka en päivittäin töiden jälkeen 4 tuntia työhuoneellani vietäkään, niin yllättävän paljon sitä kuulkaa saa aikaiseksi jos siellä viettää edes jonkun tunnin viikossa kahtena tai ahkerimpina viikkoina kolmena iltana viikossa.

Ai niin, se boheemi taiteilijakuva. Olen sitä mieltä että kyseinen stereotypia ei oikeastaan ole muuta kuin markkinointitapa, tai ajatus siitä kuinka "taiteilja" käsitteenä kaupataan suurelle yleisölle. Johtuen yksinkertaisesti siitä seikasta, että yleisö tuntuu rakastavan tarinoita. Miksi siis taiteilijat tekisivät poikkeuksen tässä? Pitäähän esimerkiksi levykaupan tuoteetkin jaella jotenkin "omiin" lokeroihinsa, jotta juuri niistä kiinnostunut yleisö ne löytäisi. Tämän päivän boheemitkin ovat siis juuri noita Sherwinin mainitsemia ammattilaisia, jotka saattavat ainostaaan esittää sitä mitä heiltä odotetaan  (näinhän useat ammatti-ihmiset tekevät alasta riippumatta), eli boheemeja.

Sulkeutuen suosioonne!

Jos uskoisin taiteen olevan lahjakkuutta...

Ikuisuuskysymys taidealalla on, paljonko kyseessä on aitoa lahjakkuutta, paljonko työtä ja paljonko silkkaa sattumanvaraista ja onnekasta perimää? Kaikkia löytyy ja kaikkia kaikkia käytetään suvereenisti taiteilijan  tuotannon ja erilaisten myyttien luomiseen.

Tämäkin aihe on varmasti ns. niitä puhkipohdittuja aiheita, mitä taiteen määrittelyihin ja kysymyksiin tulee, ennenkaikkea yleensä silloin puhutaan sen taiteen ns. laadusta, josta jokaisella on sitten se oma mielipiteensä. Positiivinen tai negatiivinen, kannustava tai latistava, riippuen siitä paljonko sanojaa on lapsena sylisä pidetty ja hellitelty. Suomessa useasti kuulee, että ai tuollainen tekele, heh, lapsikin osaisi tehdä tuon. No niin kai sitten, mutta...miksi lapsi ei sitä sitten tee? Lapsella ei liene tarvetta tehdä sitä, koska lapsi tuskin ajattelee asioita ns. taiteena, jonka pitäisi sisältää jotain erikoista olemukseltaan tai atmosfääriltään.

Yleensä tuollaista sanontaa siis käytetään painamaan tekijää alas, ettei hän vain kuvittelisi osaavansa jotain tai kenties luulisi itsestään liikoja. No kaikki tämän tietää kyllä, ainakin rakkaassa suomessamme, joten se siitä.

Se mistä oikeastaan haluaisin tässä nyt "vaahdota" on juuri toisenlainen asenne. Kehuminen, ja ihannointi siinä määrin, että se pahimmassa tapauksessa ns. "tappaa" taiteilijan. "Olet niin lahjakas, en osaisi koskaan tehdä tuota". Se on kuulkaa niin, että liiallinen haliminenkin, vaikka sillä monet sielunvammat ehkäistäänkin, tekee ihmisestä ja ennenkaikkea taiteilijasta hampaattoman, ylinöyrän ja "aseettomankin" Kaikki käy -asenne taiteilijan tuotantoon on eräs pahimpiä mitä hänelle voit tehdä. Jos todella vihaat jotain, niin rakasta hänet kuoliaaksi, jonka jälkeen hänen tuotantonsa onkin suhteelisen mitäänsanomatonta silppua.Jonkinlaista kitkaa tarvitaan aina.

No nyt menee sekavaksi, joten lopetan tämän jankutuksen tähän. Tarkoitan tiivistäen vain, että jos uskoisin taiteen olevan lahjakkuutta, olisin jo pitkällä tai vaihtoehtoisesti luovuttanut jo ajat sitten, vaikka varsin lahjakas, fiksu ja filmaattinen olenkin. Miksikö? Mielestäni kyky luoda taidetta on jotain mikä "ansaitaan" vuosien työllä ja omistautumisella asialle. Taide ei ole syntymälahja, kenellekkään.


Sulkeutuen suosioonne!

Voisin pitää paria porvaria tallissani.

Yhdysvaltalainen taiteilija Jack White kirjoitti artikkelissaan Sell Like You´re Rich ( Myy kuin olisit rikas) että kukaan taiteenkerääjä ei halua ostaa teoksia "nälkätaiteilijalta". Ihmiset ostavat teoksensa sellaiselta tekijältä joka arvostaa itseään ja omia tekemisiään, ja juuri tästä syystä hekin kehtaavat esitellä kyseisiä teoksia myös julkisesti kanssaihmisilleen. Taiteen ostajat eivät Whiten mukaan juurikaan ole kiinnostuneita "taidetta ruuasta" filosofiasta, vaan se on jokaiselle ostajalle tavallaan ainutkertainen, mutkikas ja tunteellinenkin tapahtuma.

Ihmiset ja taiteenystävät selkeästi rakastavat taiteen snobistista osaa, minkä viimeksi tämä suomalaisen taidekentän G -episodi  selkeästi osoitti, mutta siitä ei sen enempää. Taidetta hankkinut rakastaa ylpeillä tuttavalleen tai ystävälleen silmät ylpeyttä hehkuen, "Olemme ostaneet tämän upean teoksen ollessamme lomalla New Yorkissa, Pariisissa, Berliinissä, Barcelonassa tai Simpeleellä."  Viimeksi mainittu on tietysti vitsi, mutta oikeasti mitä ihmeen väliä sillä sinänsä olisi mistä teos hankitaan mikäli se hankitaan vain oikeista syistä, eli siitä, että teos tekee vaikutuksen ja siitä pidetään, sensijaan että keräilisi pelkkiä "nimiä" kokoelmistaan eriasteisilla kokkareilla. No ihminen on mikä on, eikä se minulle kuulu.

Henkiset asiat näyttelevät siis hyvin suurta osaa taiteen myynnissä ja ostamisessa. Ne koskevat taiteilijoita, jotka myyvät omia teoksiaan niin pienimuotoisissa presentaatioissa kuin menestyneimmissä gallerioissakin.
Omistamisen ja ostamisen atavistinen ylpeys on oltava tuolloin huipussaan. Kukaan mesenaatti tuskin koskaan makeilee ystävälleen, että se köyhä taiteilijaparka näytti niin nälkäiseltä, joten annoin hänelle 20 euroa maalauksesta, jotta voisi mennä sillä vaikka pitsalle ja oluelle. Ehei, ihmiset haluavat olla ylpeitä ostamastaan uudesta taideteoksesta, ja taiteilija vastaavasti sen myynnistä. Siksi älkää loukatko taieilijaa  paskoilla tarjouksilla, vaikka eräs suomalainen taidemarkkina-analyytikko totesi jossain kirjoituksessaan, että etenkin nuoren taiteilijoiden olisi hyvä jakaa erilaisille ns.merkittäville instansseille teoksiaan vaikka ilmaiseksi avittaakseen uraansa. Noh, jotain asioita itsekin nähneenä ja Whitea kompatakseni totean vain, että kukin tehköön mitä haluaa, mutta niitä mitä ilmaiseksi (tai hyvin halvalla) saadaan ei meidän kapitalistis-yhteisöllisessä yhteiskunnassamme yleisesti yhtään arvosteta. Ja sitäpaitsi, paras tapa arvostaa tekijää sekä myös tukea häntä on tehdä reilut kaupat "ilmaisosakkeiden" sijaan. Olen aikaisemminkin todennut, että taideteos ei ole mikään osakekirja, tai jos joku sellaisena teosta pitää ei sitä itselleen edes ansaitse. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että mesenaattilla on ns. tallissaan taiteilija tai pari, mutta siitä nousee heti mekkala, jos taiteilija pitää omassa tallissaan mesenaattia tai paria, joille voisi ilmoittaa mihin heillä on varaa ja mihin ei! Minäkin voisin pitää mieluusti paria porvaria tallissani.

Sulkeutuen suosioonne!