Mielenkiintoista.

Toisinaan sattuu melkoisia kummallisuuksia siinä, että asioita menneisyydestä palautuu mieleen yllättäen. En puhu tässä nyt siis tavallisista arkipäivän muistoista vaan omien kuvataiteellisten ideoiden ja teemojen kehittelyn alkulähteistä. Antakaahan kun selitän.

Olen parin viimeisen päivän aikana ollut sairaslomalla, koska iski aivan helvetinmoinen flunssa päälle.
Tässä sairastaessni katselin sitten kirjahyllyäni, josko sieltä löytyisi jotain uudelleenlukemisen arvoista. Kuulun niihin henkilöihin, jonka kirjahyllyssä ei tuppaa olemaan lukemattomia kirjoja. Käteeni sattui sitten Lawrence Durrellin romaani Livia, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus 90 -luvun taitteessa ( tai jotain, kuka noita nyt niin tarkalleen muistaa.), joten aloitin lukemaan ko. romaania uudestaan. Onhan Durrell eräitä suosikkejani kirjallisuudessa.

Kirjan sivulla 10 on seuraava lause  tai oikeammin lauseen osa, joka on toiminut minulle erään kolmen teoksen syntymisen alkuideana. Pätkä kuuluu näin - kun kerran kuolee, sitä lipuu maahan ja yksinkertaisesti sulaa.






Olen vuonna 1994 tehnyt maaalaus-sarjan nimeltään lattiaansulavat ( ks. kuvat). Voidaan todeta, että kirjallisuudella on ollut merkitystä kuvataiteelliselta kannalta maalauksissani ja jopa näyttelyiden tematiikassa.

Mieleen tulee heti mm. seuraavat näyttelyt: Helmenkalastaja vuodelta 1995 (alkulähteenä Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaani) ja Tyhjän Mielen Karttoja vuodelta 2001 (alkulähteenä Hessen teos Lasihelmipeli). Oikeastaan nämä kirjalliset teemat ja alkulähteet ovat hävinneet töistäni aivan puhtaasti vasta tässä 2000 -luvun alkupuoliskolla. Nykyään teoksissani ei juurikaan mitään kirjallisia viittauksia enää löydy. sillä voi sitten olla jotain tekemistä Zenin kanssa tai sitten ei.

Tosin tästäkään sitten ei voi olla aivan täysin varma, koska kuinka kukaan pystyy omia alkulähteitään täysin jäljittämään, edes itse, ja osittainhan juuri se tekeekin tästä "luomishommasta" niin mielenkiintoista.