Innostuneisuus on yleisesti ottaen erittäin hieno asia, koska mitään erityistä tässä maailmassa ei saada eikä ole saatu aikaan ilman sitä. En muista kenen suusta tuokin ajatus on alunperin lähtöisin, mutta ei sillä ajatuksella nyt taida kyljessään copyright merkkiä olla, sanoi sen sitten kuka hyvänsä.
Innostuneisuus vie tätä maailmaa eteenpäin. Ajatelkaa nyt vaikka viime vuosikymmenien - vuosisatojen kehitystä, joka on osaksemme tullut. Aina puhutaan vanhoista hyvistä ajoista, niinkuin ne olisivat olleet jotenkin paremmat kuin nykyiset ajat. Eivät ne kyllä varmaan paljon huonompiakaan olleet. Ne olivat...erilaisia.
Innostuneisuus on kuitenkin sellainen voima, että se pahimmillaan ja väärissä käsissä on erittäin vaarallinen asia. Ajatelkaa nyt vaikka natseja ja kaikkia muita äärihihhuleita tässä maailmassa. Ei ollut kyse innostuksen puutteesta ei. Riippuu paljon ihmisestä kuinka hän mahdollisesti innostumisen tunteen kestää? Paljon riippuu itse kunkin egosta, miten innostuneisuuteen suhtautuu. Ego on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Kuitenkin tuo ego on tässä maailmassa ihmiselle jopa välttämätön, eräänlainen ase tämän maailman kentillä. Tulee mieleeni Bertolt Brechtin Setsuanin hyvä ihminen, jossa todistetaan että hyvyydellä ja egottomuudella on vain ja ainoastaan epätoivottavia seurauksia. ilman egoa tämä maailma jyrää meitin!
Tänä päivänä näyttää suomalaisessa työelämässä, tai ainakin siitä tuolista katsottuna mistä itse tätä seuraan, olevan vallalla suoranainen innostuksen tappamisjuhlat. Vai lieneekö kyseessä vain tamperelainen tapa, epäilen sinänsä. Nykyisin erilaiset organisatoriset muutokset mahdollistavat alleen piiloon kaikenlaisen hallinnollisen sekoilun ja asiansa osaavien ammattilaisten työn järjestelmällisen dissaamisen. Onko tässä nyt sitten se egon huonompi puoli näkyvissä. Kun ei oma kapasiteetti riitä niin pannaan siitä sitten toinen, osaavampi persoona "maksamaan veroa" kaikenlaisen puolijärjestelmällisen sorsimisen avulla. Onko suomalaisella taide- ja kulttuurielämällä varaa menettää innostuneita ja osaavia yksilöitä turhautumisen kompostiin, sen sijaan, että heille tarjottaisiin mahdollisuuksia kehittää töidensä kautta itseänsä innostuneesti ja pitkäjänteisesti. Välillä näyttää olevan niin, että olisi. Tiedä sitten häntä, sanoi kissa.
Lisäksi voidaan kysyä onko jotain ideaa orjuuttaa itseään epäkäytännöllisillä ja jäykillä rakenteilla, joista muussa maailmassa tunnutaan päässeen eroon jo ajat sitten. Pelkään, että kaikenlaisella hankaloittamisella ja itsetarkoituksellisesti kapuloita rattaisiin heittämällä yksilöiden into hoitaa tehtäviään surkastuu? Siinä sitä sitten ihmetellään niin, vaikka asian luulisi olevan ajattelevalle henkilölle päivänselvän. Sitä saa mitä tilaa!
Onko yleensä kenenkään etu, että saavutettujen positioiden, komentotalouden ja negatiivisen ego-kulttuurin nimissä olemassa olevia julkisen sektorin henkilöstö- ja taloushallinnollisia rakenteita ei muuteta dynaamisempaan ja innostavampaan suuntaan? Vastaus lienee itsestäänselvä.
Ehkä ongelman ydin johtuukin siitä, että siirtyminen luovaan innostuksen maailmaan edellyttää aina myös vastuun ottamista, luopumista jostakin ammoin annetusta ja saavutetusta. Vähän niinkuin meillä taiteilijoilla on tapana tehdä. Mutta kun vastuuta ei anneta, eikä liikkumavaraa ole. Voimme myös epäonnistua, ja sitähän ei kenellekään sallita, paitsi että toisille aina enemmän kuin toisille. Elämä työnilon ja innostuneisuuden maailmassa on jatkuvaa yrittämistä ja oppimista. Ei siis helppoa vaan työlästä ja vaativaa. On parempi mennä kaapin taakse piiloon. Usein vakiintuneille kuvioille onkin helpompi antautua kuin innostukselle. Muutosvastarinta ei tosiaankaan aina tule ainoastaan yksilöistä.
Innostuneisuus on mahtava homma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti