Jakomielitautisen kulttuurikäsityksen dilemma

Kovasti raflaava tuo kirjoituksen otsikko, mutta tuo nyt on vähintä mitä tässä mieleen tulee kun seuraa erilaisia lääketieteellisiä tutkimuksia sekä taloudellisia reunaehtoja mitä kulttuuriin ja taiteeseen tulee.

Tämän päivän Hesarissa (4.5.2013) heitettiin jälleen väite kulttuurin terveyttä edistävästä ja elinvuosia lisäävästä vaikutuksesta perusteluineen. Toisaalta taas esimerkiksi kotikaupungissani Tampereella ollaan suunnittelemassa kuvataidealan koulutuksen lakkauttamista kokonaan, koska sitä ei koeta välttämättömäksi eikä siis niin ollen tarpeelliseksikaan.

On se kumma kun "meillä" (kuka on tuo mystinen me, jolla aina näitä asiaoita perustellaan) ei tunnu tänäpäivänä olevan varaa yhtään mihinkään taiteeseen tai kulttuuriin viittaavaankaan. Siitä huolimatta se siis tekee yleisölleen hyvää. Touko Kauppisen artikkelin mukaan monet tavalliset kansalaiset ymmärtävät taiteita ja osaavat arvostaa kulttuuriharrastuksia laajemminkin, mutta kirstunvartijat ja  poliitikot taas eivät juhlapuheita lukuunottamatta.

Kauppinen on omien sanojensa mukaan ollut eduskuntaa myöten puhumassa kulttuurin terveysvaikutuksista, mutta viesti ei vain tunnu menevän perille. Kulttuuria pidetään päätöksenteossa edelleen liian ontuvana käsitteenä ( ja sitähän se käsitteenä kyllä onkin, mutta mistä kehitellä eksaktimpi versio, ei aivan helppo juttu sekään). Terveyteen perehtyneiden taloustieteilijöiden pitäisi pystyä tekemään selkeämpiä laskuja sekä lisätä konkreettiaa siitä, miten paljon kulttuuri voi oikeasti vähentää terveysmenoja.

Asiaan liittyy sitten tuo toinenkin puoli josta myös jo aiemmin mainitsin. Nimittäin kuka niitä kulttuurielämyksiä ja sisältöjä tuottaa, mikäli tätä osastoa ei taloudellisesti tueta eikä kannusteta. Kaikille muille palvelujen vastaanottajille tuotetaan lisää ikää ja terveyttä, mutta tekijät kuolevat nuorina stressiin ja taloudellisiin huoliin.
En tiedä olenko koskaan aiemmin maininnut, kävin vuosia sitten eräässä kulttuurialan ( nimiä ja lajityyppiä mainitsematta) työhaastattelussa ja ns. psykologisissa testeissä, jonka tuloksia purkaessa haastatteleva konsultti ilmoitti kyseessä olevan kutsumusammatin, jolla ei paljoa voi edes tienata. Mitä vittua? Siis juuri tuollainen oman alan sekava asennoituminen omaan tekemiseen sekä toisaalta liian tiukka ulkoisten rajojen valvonta alan ihmisten sisällä (eläköön kiltameininki! Sarkasmia, ellette ymmärtäneet.) on omiaan myös pitämään tilannetta sekopäisenä ja epätoivoisena.

Kärsimys jalostaa taiteilijan. Ei kärsimys ketään jalosta eikä lisää luovuutta, päinvastoin. Joku raja tuohonkin olisi saatava. Tässä edellämainituissa asetelmissa näkyy käytännössä se asia, johon tämän tekstin otsikossani viittaan. Niin kauan kuin tämä jakomielisyys asenteissamme jatkuu ei näissäkään asioissa päästä piiruakaan eteenpäin. Kulttuurin tuottajat sekä taidealojen edustajat eivät ole niitä halpatyöntekijöitä eivätkä palvelijoita muille instansseille, jotka on hyvä kaivaa milloin missäkin kissanristiäisten juhlapuheissa esiin, vaan he tekevät työtään intohimosta ja itsetarkoituksesta asiaan.

Ainakin allekirjoittanut ihmettelee näitä ikuisia väitteitä esimerkiksi taiteilijoiden liikakoulutuksesta. Miten niin koulutetaan liikaa? Taiteilijat ja muut kulttuurialan tekijät ovat monesti pääsääntöisesti erilaisia yrittäjiä alallaan ( tosin joillekin "vanhan liiton" taiteiljoille tämänkin tunnustaminen on ylivoimaista ), joten he valmistuvat enemmän tai vähemmän yrittäjyyteen. Jos koulutuksissa on tämän suhteen toivomisen varaa, niin muutettakoon koulutusta ajankohtaisimmaksi, eikä suinkaan lopeteta niitä tarpeettomina, sillä sitä taidekoulutus ei koskaan ole.

Puolustan siis ihmisten oikeutta saada taidekoulutusta henkeen ja vereen, vaikka esimerkiksi itse olenkin ( kuvataiteiden suhteen) täysin ns. itseoppiva ( puhun siis futuurissa, sillä olen elossa oleva ihminen), ja tottunut senkin suhteen tekemään totaalisesti ja kokonaan mitä kulloinkin haluan, juurikaan trendejä haistelematta tai muilta lupia kyselemättä.

Olen toki elämäni aikana saanut kulttuurialan koulutuksen yliopistollisesta opinahjosta, ja rohkenen sen myötä väittää, vaikka en ole "renesanssineron" luonteen omaavana ihmisenä päivääkään tehnyt ns. "oikean" alani työtä, että kulttuuri ja taiteet lisäävät terveyden lisäksi myös yleistä sivistystasoa, eikä se mielestäni ole ollenkaan vähäarvoista. Kulttuuri ja taide on mahtavan voimallinen ase ihmisen ja yksilön yksiulotteistamista vastaan, joka tuntuu olevan enemmänkin se tendessi, josta sietäisi olla nyky-yhteiskunnassa enemmän huolissaan.

Sulkeutuen suosioonne!

Autamme sinua saamaan taiteesi kuntoon!

Nykyään on jumalattomat määrät erilaisia ”kuinka menestyä taidealalla”  koulutuksia ja blogeja  workshoppeja ja koulutuksia, TV-ohjelmia ja blogeja, jotka on suunnattu taiteilijoille jotta työstään palkinnon saisivat ja maailmassa menestyisivät. Eilenkin taas alkoi yksi TV -sarja aiheesta. Heh! Ihan kiva sinänsä, ei oppi ketään ojaan kaada. 

Kirjoittajat ja kouluttajat tarjoavat mielipiteitään menestymisestä, eli miten saadaan menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Mistä etsiä ja ennen kaikkea mistä löytää tämä mystisluonteinen menestys. Se löytyy yleensä ns. taiteiljan henkilökohtaisesta toimintastrategiasta, siispä tässä täytynee alkaa luomaan sellaista. Ei enää riitä se, että taiteilee. Yhä suuremmassa määrin artistin täytyy myös toimia omana managerinansa, roudarina, autonkuljettajana, kokkina, näyttelyvalvojana ja ripustusmestarina ja kuraattorina noin muutamia vain sanoakseni. taiteilijan toiminta alkaa kuulostamaan ja muutenkin vaikuttamaan hiljalleen eräänsortin "kokonaistaideteokselta", jossa kaikki nivoutuu yhteen. Aiheuttaako tämä ongelmia? Kenties.

Taiteilijalle on annettu tässä huomiohakuisessa nykykulttuurissa (No höh. Miksi luulette, että tänne kirjoitan? ;-)  kolme päämäärää, poliitikkoja siteeraten: menestys menestys ja menestys. Tätä asiaa jankutetaan jatkuvalla syötöllä taiteilijoille, jotka seuraavat eri ehdotuksia erilaisilta taiteen asiantuntijoilta. Hyviä tai ei.  

Nämä tällaiset voivat toki innostaa joitakin taiteilijoita todella löytämään bisneksensä, mikä ei varmaan ole millään lailla huono asia. Myös taiteilijalla on laskunsa maksettavana. Toisaalta tämä jatkuva koulutuksellinen oppilasasenne voi myös olla ns. sudenkuoppa monille. Onhan lopultakin vain ja ainoastaan sinun asiasi määrittää mitä olet onnistunut saavuttamaan ja mitä olet menettänyt. Useasti tämä taiteilijan työskentely ei mene yksissä jatkuvan koulunkäynnin kanssa. Ihmisen on määriteltävä menestys itselleen jatkuvasti uudestaan ja noh…miten sen nyt sanoisi, aloitettava vaan tekemään sitä mestariteostaan ensin ja sitten miettiä noita muita kuvioita jälkikäteen. Tilaustyöt ovat asia erikseen ja siitä varmaan rahaakin saa, mutta onkohan se lopultakaan taiteellisesti monellekaan sitä mitä hakevat? Rohkenen väittää, että jos taiteelliset ambitiot ovat vain rahan tekemisessä niin kannattaa mennä kauppakorkeaan ja suunnata toimintansa liike-elämään. Tilitkin tulevat sieltä takulla ja varmasti helpommin, hommakin on persoonatonta ja siten vähemmän henkilökohtaista.

Niin neuvoista ja markkinointikoulutuksistahan tässä pitikin purppasemani nyt eikä jäädä filosofisesti pohdiskelemaan menestyksen ja kauppakorkean välistä suhdetta.Tosin Aalto –yliopistoon kannattaa jo lähtökohtaisesti mennä. Siellä on ihan huippua, niin olen kuullut.

Neuvoja ja koulutuksia taiteilijoille on kyllä tarjolla tänä päivänä ja kannattaahan niitä ilman sarvia ja hampaita suosia.Tosin kannattaa muistaa, että vika ei aina ole vastaanottajassa, jos luennoitsijan ohjeet tunnu henkilökohtaisesti istuvan. itse kukin omat tarpeensa määrittää. Kunhan muistaa vain, että tarvittaessa apua ja neuvoja on saatavissa kyllä. Huomannette, että olen jotenkin saanut tarpeekseni tuosta taiteilijoidenkin keskuudessa vallitsevasta "kisälli-mentaliteetista". Vai onko sellaista, oi mestari?

Näiden neuvojen ja koulutusten kautta saattaa saada hyvinkin informatiivista tietoa menestystä lisäävistä markkinointistrategioista, liiketoimintasuunnitelmista ynnä muusta oikeasti taiteilijaa hyödyttävistä tiedoista. Näissä koulutuksissa varmasti suurena voimana on juuri se seikka, että luennoitsijoiden yksinpuheluiden lisäksi tarjoutuu mahdollisuus kuulla useita erilaisia näkemyksiä ja jakaa kokemuksiaan aiheista kuin aiheista taiteilijuuden ohdakkeisella polulla. Yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen lisää mahdollisuuksia toimintaan ja on ennen kaikkea muutoinkin hyvin kasvattavaa.