Työhuoneella 25.5.2012 - Haluaisin keksiä uuden värin

Jumanklaare kun aika juoksee. Ehdin taas vaihteeksi tänään iltapäivästä työhuoneelle tekemään töitä, kun pääsin "porvarillisista" sen verran ajoissa, että homma kannatti. Niistä kolmesta maanantaina hankkimastani teospohjasta on nyt sitten tulossa kaksi eri teosta. Näin siinä sitten kävi. Yksi "kuutioitujen" sarjaan sijoittuva työ ja yksi kaksiosainen "päättömien" ihmisten työ. Valitettavasti jätin kameran kotiin, noh kuvia seuraa taas kunhan jutut valmistuu.

Luonnostellessa törmää sellaiseenkin seikkaan, että alkaa miettimään sitä millä värillä teoksen sitten oikein maalaisi? Mikä kuvaisi parhaiten sitä tunnelmaa, jota pyrkii luomaan, ja mikä sävy olisi paras teoksen sisällöllisen "sanoman" kanssa. Jos joku ajatteli että se tulisi sieltä itsestään niin ehei, ei tule. Ainakaan allekirjoittaneelta. Kyllä värien kankaalle vetäminen on lopultakin melkoisen työn tulos ja tuote. Joko tietoisen tai alitajuisen, mutta silloinkin kyseinen työ on tehty. Tässä onkin juuri se taiteen henkinen sisältö, vai miten se Kandinsky asian aikanaan ( ainakaan) ilmaisi. Toivoa sopii, että se ilmenisi myös teoksen tarkastelijalle.

Hupaisaa on se, että mikään olemassa olevista väreistä, ei heijasta sitä henkilökohtaista tunnetta, joka tekijän sisältä, eli itselläni, nyt tällä hetkellä kumpuaa.  Asiaa voisi luonnehtia kysymällä minkä värinen on valaistuminen? Tai millaisia ovat vapautumisen sävyt? Siinäpä koaneita kerrakseen, jos täällä joku Zenin harrastaja sattuisi visiteeraamaan. Täytyy siis tyytyä "värittämään" teokset vain niillä mahdollisuuksilla, joita värikartoissa ilmenee. Onhan siinäkin kyllä ihan riittävästi. Huokaus. Haluaisin kuitenkin niin kovasti kehittää tai keksiä kokonaan uuden värin. Värin jota ei vielä tunneta. Eipä taidä olla mahdollista, tai jos on niin ko. homma tulee oikeasti tapahtumaan täysin vahingossa, niinkuin yleensä merkittävillä asioilla useasti tapana on.

Tästä sitten toiseen asiaan. En jaksa enkä viitsi(si) katsella kovin hirveästi videotaidetta tai vastaavaa. Se on yleisesti vaan niin hemmetin tylsää ja tyhjänpäiväistä. No ehkä joku on eri mieltä, ja hyvä niin. Tähän asenteeseeni vaikuttaa kyllä paljon osaltaan se, että töissäni (porvarillisissa!) on esitelty kolmatta liikkuvan kuvan kavalkadia ja muuta hulabaloota. Alkaa kyllä jo riittämään - tunnustan.

Toisaalta, ei niin heikkoa ettei jotain hyvääkin. Kyseisen pohdinnan kautta ajattelee näitä taideteosten tekniikoita ja sisältöjä tavallaan laajemminkin. Miksi joku ei viehätä kun taas toinen viehättää? Maalauksen ja miksei grafiikankin, yleensä pysähtyneen kuvan, arvoa nostaa kyllä ainakin allekirjoittaneella se yksinkertainen seikka, että maalaus, grafiikanlehti, valokuva tms. ei HUUDA HUOMIOTA vastaanottajaltaan ja antaa ikäänkuin rauhan kokea ja oivaltaa itsensä kaikessa rauhassa.

Tätä ei jatkuva pseudovideaalinen kuvavirta (informaatiovirta) kykene koskaan tekemään, ja kiintoisa kysymys onkin tuleeko jatkuvasti virtaavasta kuvavirrasta esiin koskaan mitään erityistä tai edes, noh, kunnollista, joka jäisi mieleen. Sitä samaa "uutisvirtaa" kaikki tyynni. Tällaisen sotkun keskeltä on varsin rauhoittavaa vetäytyä maalauksen pariin ja yrittää kuulla se mitä teos katsojalleen kuiskii. Tässä on maalauksen vahvuus ja voima, yhä tänään ja varmaan myös iankaiken. Uskokaa huviksenne.

Sulkeutuen suosioonne!

------------>G<------------

Pitäisikös allekirjoittaneenkin tässä hieman tuota Guggenheim asiaa käsitellä, kun sitä nyt taas silmät korvat ja suut täyteen tungetaan. Perkele! Yhtään ei toisaalta huvita eikä edes kiinnostaisi, mutta mr. Apusen liikuttavan tökerö ylistysteksti itsetietoista, röyhkeää, mainiota eilisessä Hesarissa pisti kyllä pääkopan liikkeelle, eikä ihan positiivisessa merkityksessä. Jotenkin tuli eräs Lipponen mieleen. Hah! Herra Apusen jutuissa yhdistyvä negatiivisin suomalaisjunttimainen äijäuho liitettynä uusliberalismin ihasteluun on jotain niin vastenmielistä yhdistelmänä, että harvoin moista missään enää edes tapaa. Siitä kiitos.

No onneksi on joukossamme myös vaikuttavia epäilijöitä. Alaston kriitikko Kantokorpi kuittasi Guggenheim ihastelun ja ko. museiden merkityksen omassa kirjoituksessaan suhteellisen pian. Juttu oli ihan kiintoisa,asiallinen ja laajasti taustoitettukin. G:n villakoiran ydin on siis erilainen kuin meidän halutaan virallisesti uskovan tai toisenlainen kuin meille virallisesti siis uskotellaan. Lukekaahan se tuosta:Hieman Bilbaon tuhkimotarinan kääntöpuolta.

Oma mielipiteeni ei sinänsä ota kantaa itse museon tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen. Ainahan noita museoita on mukava kierrellä oli ne sitten missä hyvänsä ja oli siellä myös sitten mitä tahansa. Olen museoiden suuri ystävä! Olen aiemmin kirjoittanut, että taiteessa(kin) on sellainen riivattu puoli, että kun sitä ajan kanssa tarpeeksi näkee ( ja tekee itse ) ei siinä enää kaula enää ihastuksesta veny puolta metriä, eikä pää käänny kuin kurjella ikään merkittävien ja vielä merkittävimpien teosten ympärillä. Vai oliko se sittenkin kyse vanhenemisessa - tiedä häntä.

Siispä kysynkin, että miksi tuota rahamäärää ei satsata kotimaiseen taidemuseoon, joka voisi olla yhtä mahtipontinen ja pömpöösi kuin nuo "kuukkelit" yleensäkin. Kotimaisin voimin. Sen voisi sitten täyttää kotimaisella taiteella ja nostaa sitten "koko paskahuussin" maailman tietoisuuteen. Jos pitää olla itsetietoinen, röyhkeä ja mainio, niin miksi ei sitten olla sitä ihan omin nokkinemme. Kyllä se ulkomaalaisia alkaa kiinnostaa jossain vaiheessa, uskokaa huviksenne. 

Ainako meidän pitää kysellä elefantilta mielipiteitä meistä itsestämme ja halveerata omaa kultuuriamme niin matalamielisesti, että se ei ole juuri mitään verrattuna nk. "suureen maailmaan." Ei me osata, ei me kyetä, ei me ketään kiinnosteta eikä me muutenkaan olla yhtään mittään! Jos Apunen oli jutussaan jossain oikeilla jäljillä niin sitten juuri tuossa suomalaisten huonossa itsetunnossa, joka vaatii peilausta muualta maailmasta. Ja jos kyse arvostuksen kantilta on ainoastaan rahasta, sen voi tehdä tiettäväksi kaikille muillekin, että emme me ole laadullisesti tai merkittävyydeltämme yhtään heikompia. 

Kyse on pääsääntöisesti vain rahasta, sen vääristämästä maailmankuvasta ja keinotekoisesta arvosta. Rahaa nyt vaan sattuu olemaan maailmalla enemmän kuin meillä, aina ja iankaiken. Hui hai, katsokaapa vain esimerkiksi kaikenlaisia listoja suosituimmista ja ns. merkittävimmistä taiteilijoista. Siinä sitä haetaan osakekirjoille arvoa.

Taiteen muuttuessa osakekirjoiksi ei siinä juurikaan enää liene paljoa sitä itse taidetta jäljellä. Tylsä kuin Warhol. Taiteesta on tullut fetissi, ja se näkyy näissä "rahat huoran perseeseen" selvityksissä erittäin selkeästi. Ikävä kyllä!

Oikeasti en ole siis ko. asiasta juuri mitään mieltä, mutta alkaa hiljalleen "jurppia" ( ja tähän nyt sitten kuusitoista hymiötä, että ette oikeasti luule minua tämän jurppivan! Tekstini on vain lennokasta :-) tuollainen innostus siitä, että suurella hypellä ja vielä suuremmalla hinnalla saataisiin jotain, joka ei liene millään muotoa sen väärti. Ko. projekti tuntuu samalta kuin jonkun 60 -luvun supertähden "tuottaminen" suomeen neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Pitäisikö olla kiitollinen? Tai iloinen? Mieluummin kannattaisi katsoa tulevaan kuin menneeseen.