Aina välillä kun käy erilaisia näyttelyitä katsomassa mieleeni tulee sellainen ikävä tosiseikka ja lausahdus, että ei mitään uutta taiderintamalta. Olisi helppoa sanoa ja kuitata asia vain toteamalla yksinkertaisesti, että taidehan se sitä "tuubaa" sitten on. Entäpä jos kyseessä onkin oma elämys ja kokemushorisontti? Suomeksi sanoen kokemuksen karttuminen ja rutinoituminen myös tällä ah, niin ihanalla taiteen alalla.
Tätäkö se vanheneminen sitten on? Atmosfäärin kadottamista? Taidekin näyttää kiertävän populaarikulttuurista tuttua samaa kymmenen vuoden kehää, jolloin asiat toistuvat, pahimmassa tapauksessa miltei muuttumattomina. No pitäisikö jotain uutta sitten edes olla? Se onkin aivan toinen asia, jota ei tarkastella nyt tämän tarinan puitteissa. Tässä jutussa ei ole tarkoitus jauhaa modernismista tuon taivaallista.
Aikaisemmin, lue nuorempana, taide oli minullekin nostettuna ikään kuin jalustalle, ja se oli myös eräälainen itsetarkoitus. Tämän päivän tekniikka ja kuvien jatkuva vuolas virta on kuitenkin muuttanut kaiken. Tekninen uusintaminen on mahdollistanut taideteosten leviämisen laajalle suurten massojen pariin ja tällä on moninaisia vaikutuksia ns. taideteoksen auraan ja sen kuuluisaan häviämiseen Walter Benjaminia siteeraten.
Teknisten uusinnuskeinojen myötä taideteoskin on "tuotu lähemmäs" teoksen kokijaa laajalle levinneinä valokuvina ja muina kopioina. Jaa, että oikein lähemmäs? Todellako. Kysymyshän on vain simulaatiosta eikä oikeasta asioiden kokemisesta sinänsä. Muistan kuinka eräs opiskelutoverini intoutui tietokoneiden "vauva-aikoina" toteamaan, että kohta ei tarvitse matkustaa mihinkään, koska hetken päästä ( tämä tapahtui noin vuonna 1997 tai 1998 ) pääsee esimerkiksi vaikkapa Amsterdamiin polkupyöräilemään suoraan kuvaruudun kautta. Huh ja huokaus! Arvaatte varmaan, että en ole ajatuksesta kovin innostunut. Haluan kokemukseni yhä niin aitoina kun se tänäpäivänä on vielä mahdollista. Siis mieluummin oikeasti Amsterdamiin kuin kuvaruudun kautta "Amsterdamiin".
Ai niin...taiteestahan tässä piti taas puhua. Kehitys on siis riistänyt taideteoksilta niiden auran eli teoksen sädekehän tuomalla ne osaksi arkipäivää. Juuri tämä arkipäiväisyys tässä toisaalta mättääkin. vaikka juhlavuuden ja arvokkuuden aura rappeutuukin taideteosten ympäriltä, tulisi niissä silti pyrkiä löytämään (katsoja) ja tekemään (tekijä), jotain mahdollisesti ainutkertaista. Arvokkaiden puitteiden riisumisen myötä taideteosten arvo ja arvostus vähenee yleisellä tasolla, joitakin yhä harvemmassa olevia omalaatuisia ihmisiä lukuunottamatta.
Benjamin puhuu teosten "shokkiarvosta", mutta näinä maailman aikoina mielestäni tuolta shokeeraamiselta itseisarvona on myös loppunut polttoaine aikoja sitten. Tänä päivänä pyrkimys shokeerata taidemaailman puitteissa vastaa suurin piirtein pienten poikien ja tyttöjen tietoista housuihinsa pissimistä. Lämmittää hetken, mutta tulee pian epämiellyttävä olo ja haju jää. Ympäristöäkin kovasti naurattaa. Itseymmärrystä omasta toiminnasta olisi mukava saada taidepiireihinkin mukaan. Olisi tuostakin "henkisestä helppoheikkiydestä" pari konkreettista esimerkkiä nykyajan taidepiireistä, mutta koska olen diplomaatti, enkä harrasta takana nälvimistä enkä nettisolvaamista, niin jätän tämänkin asian arvailujenne varaan. Jos se nyt sinällään ketään edes kiinnostaa?
Benjaminin mukaan aiemmin taideteos oli olemassa siinä hetkessä, jossa se koettiin, ns. tässä ja nyt -kokemus, joka oli mahdollista ainoastaan siinä nimenomaisessa arkkitehtonisessa paikassa, jossa ko. teos sijaitsi. Tämä paikkasidonnaisuus vaikutti vahvasti koko siihen kontekstiin, jossa taide koettiin ja koetaan yhä vielä tänä päivänäkin. On varmasti eri asia kohdata Mona Lisa naistenlehden sivulla mainoksen muodossa kuin taidemuseossa, jossa pitää kulkea turkki päällä arvokkaasti kaulaa puolelta toiselle hitaasti venytellen. Kumman eduksi? Siihenkään en oikein tarkasti osaa ottaa kantaa. Teokseen liitetyt arvot ja asenteet vaihtelevat selkeästi sen esiintymiskontekstin mukaan. Toisaalta myös näillä alkuperäisteoksilla on aikojen saatossa tullut oma "riippumaton" historiansa, joka ei välttämättä perustu siihen eikä tuohon yhtään sen enempää kuin nykyään "mainoksissa" käytettäviin versioihin.
Loppujen lopuksi taiteen hitaus ja kokemuksen hitaus, niin teoksia tehdessä kuin niitä katsoessa saattaa antaa mahdollisimman "aidon kokemuksen" mikäli sellainen on nykyään ylipäätänsä mahdollista. Kun kerran nykyään on olemassa kaikenlaisia "hitausliikkeitä" maailman trendeinä, niin eiköhän kukin ihminen voisi ottaa agendaansa myös kokemusmaailmansa hidastamisen. Se tekee hyvää ja kaikkien meille tyrkytettyjen unelmien ja unien keskeltä saatamme jopa löytää ne aidot omat unelmamme. Take Your time, kuten britti, tai jenkki asian ilmaisisi. Pikaruoka on pikaruokaa - taiteessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti